Suomi 90 – Suomen eduskunta 100 –seminaarissa
14.06.2011 12:47
Eduskunnan II varapuhemies Johannes Koskinen
Budapestissa 5.12.2007
MENESTYVÄ SUOMI MENESTYVÄSSÄ EU:SSA
Arvoisat kuulijat,
Suomalaisen yhteiskunnan kehitystä viimeisen noin sadan vuoden aikana voidaan pitää menestystarinana. Kehityksen seurauksena Suomi on tänään maailman eturivin maita taloudellisessa, sosiaalisessa tai vaikkapa ympäristönsuojelullisessakin mielessä.
Useat tuoreet kansainväliset vertailut ja tutkimukset ovat tuoneet pohjoiseen mainetta ja kunniaa. Vuoroin Suomea, vuoroin pohjoismaista mallia kehutaan niin että hämäläinen menee hämilleen. Ja mitä moninaisemmista asioista – etupäässä kuitenkin pohjoismaisen sosialidemokratian aikaansaannoksista.
Menneinä vuosina totuimme monenlaiseen suomalaisen ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin kritiikkiin. Asialla olivat niin markkinaoikeistolaiset kuin monenkirjavat taloustieteilijät ja tutkijatkin. Nyt lukuisat vertailut osoittavat hutkitun turhaan. Pohjoismainen mallimme käy edelleen esikuvaksi: se on kokenut kunnianpalautuksen talouden, työllisyyden ja politiikan kentillä.
Erityistä huomiota pohjoismaat ovat saaneet kilpailukykyä mittaavissa tutkimuksissa. Maailman talousfoorumin (WEF) viime syksyn vertailussa koko Pohjola oli kärkikymmenikössä: 1. Suomi, 3. Ruotsi, 4. Tanska, 7. Islanti sekä 8. Norja.
Turvallisuuden ja kilpailukyvyn suhdetta selvitettäessä on mitattu korruptiota ja lahjontaa, oikeusjärjestelmän toimivuutta, omistuksen suojaa, rikollisuutta yleisesti ja järjestäytynyttä rikollisuutta, terrorismia, rahanpesua ynnä poliisin toiminnan luotettavuutta. Laaditun turvallisuusindeksin mukaan Suomi, Tanska, Islanti ja Ruotsi sijoittuivat maailman 1-4. sijoille turvallisimpina maina, Norjakin 15. sijalle.
Korruption vähäisyydessä Suomi komeili 2000-luvun alun ykkösenä. Hetkellisesti Islanti käväisi paalupaikalla, mutta viime vuoden lopulla Suomi palasi taas kärkeen, 2. Islanti, 4. Tanska, 6. Ruotsi ja 8. Norja.
Koulutuksen ja tutkimuksen puolella olemme saaneet kärkisijoja mm. koululaisten osaamista mittaavissa PISA-tutkimuksissa, tutkimus- ja innovaatiopanostuksissa tai vaikkapa patenttien määrässä väestömäärään suhteutettuna. Tietoyhteiskuntina pohjoismaat ovat kärkikymmenikössä.
Meillä juuri sosialidemokraattien ansiosta satsataan tasapainoisesti hyvään ja tasa-arvoiseen koulutukseen, tutkimukseen, tuotekehitykseen sekä aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan. Turvaverkot ovat pääosin kunnossa. Harvemmin esillä olleet mittarit liittyvät sivistystasoon. Meillä on maailman tihein kirjastoverkko. Pohjoismaissa julkaistaan eniten kirjoja ja elokuvia asukasta kohti koko maailmassa. Päivittäisiä sanomalehtiä lukevat eniten norjalaiset, japanilaiset ja suomalaiset.
Pisimmät äitiys- ja vanhempainvapaat ovat ennestään tuttuja, samoin vähäisin lapsikuolleisuus. YK:n Human Poverty Indexin mukaan neljässä pohjoismaassa on vähiten köyhyyttä. Elämänlaatuindeksi nostaa Norjan ykköseksi, Islannin toiseksi, Ruotsin kuudenneksi, Suomen 13. ja Tanskan 14. sijalle.
Eurooppalaisessa haastattelututkimuksessa tyytyväisimpiä elämäänsä olivat EU-maista tanskalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset. Pohjoismaalaiset suhtautuvat myös tulevaisuuteen muita optimistisemmin ja luottavaisemmin.
Hyvät kuulijat,
Pohjoismaille ja varsinkin suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä on ollut inhimillisten voimavarojen kehittäminen ja hyödyntäminen mahdollisimman tehokkaasti. Siksi myös yksilöiden välisellä tasa-arvolla ja ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien toteutumisella on ollut keskeinen merkitys Suomen kehitykselle viimeisen sadan vuoden aikana.
Tämän kehityksen myötä yhteiskuntamme on keskiluokkaistunut, ja tähän on tietyllä tavalla tähdättykin. Sellaiset jyrkän kahtiajaon yhteiskunnat, joissa on lähinnä rikkaita ja köyhiä, eivät voi olla kovin tehokkaita tai innovatiivisia. Sen sijaan yhteiskunnat, joissa tavallinen kansalainen voi työllään parantaa keskipitkällä aikavälillä omia elinolojaan ja ennen kaikkea lastensa tulevia mahdollisuuksia, ovat yleensä dynaamisia.
Suomalaisen yhteiskunnan menestykselle ei ole yhtä ainoaa taustatekijää, vaan useampia. Haluankin tässä puheenvuorossani painottaa sitä, että yhteiskunnallinen kehitys on aina monen eri tekijän summa: menestyksemme ei johdu pelkästään vaikkapa teknologiaan satsaamisesta, vaan taustalla ovat paljon laajemmat ja myös syvemmät tekijät. Tässä puheenvuorossani haluankin valottaa niitä aatteellisia, taloudellisia ja sosiaalisia kehitysvirtauksia, jotka ovat viimeisen sadan vuoden aikana tehneet Suomesta sellaisen kuin maamme tänään on.
*****
Historiallisesti Suomen kansakunnan kehittyminen liittyi yleiseurooppalaisten nationalististen virtausten voimistumiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nationalismi aatteena on 1700- ja 1800-lukujen vaihteen tuote. Käsitys kansakunnasta, jota yhdistivät kieli, tavat, ominaisuudet ja maantieteellinen alue, sai 1800-luvun kuluessa huomattavat roolin eurooppalaisessa kulttuurissa.
Nationalismin sankareiksi nousivat muun muassa perinteenkerääjät, kirjailijat ja tutkijat. Suomessa saksalaisia esikuvia seurasi Elias Lönnrot, joka valikoi löytämistään kansanrunoista oman taiteellisen näkemyksensä ja kokosi Kalevalan tämän mukaan. Kansallisuusaate heijastui koko kulttuuriin, muun muassa maalauksiin ja romaaneihin, sekä lisäsi kiinnostusta historiaan. Viimeksi mainitulle ominaista oli usko suurmiehiin, ja saksalaisen romantiikan piirissä korostettiinkin, että kansa saattoi puhua geniuksen, henkisen viitoittajansa, kautta. Kansallisuusaate haki energiaa 1900-luvulla erityisesti joukkovoimasta, mille esimerkiksi urheilu loi yhteishenkeä.
Suomessa kehitys kulki samaan suuntaan muun Euroopan kanssa. Nationalistiset liikkeet vauhdittuivat Saksan-Ranskan sodan (1870-71) jälkitunnelmissa, jolloin meillä johtaviksi suunniksi kehittyivät fennomania ja liberalismi. Fennomaanit pyrkivät maan suomenkielistämiseen, valtion vahvistamiseen, kansalliseen yhtenäisyyteen ja yhteiskuntaluokkien välisen sivistyseron kaventamiseen. Kansallisen kulttuurin kehittyminen edellytti, että sivistyneistö vahvistaisi kansan kykyä ajatella itsenäisesti.
Tässä kielellä oli keskeinen rooli. 1870- ja 1880-luvuilla perustettiin runsaasti yhdistyksiä muun muassa kansanvalistusta, työväen ja naistoimintaa sekä raittiusliikettä varten. Erilaiset yhdistykset kytkettiin fennomanian ideologiassa valtion rakentamiseen, jolloin myös uudenlainen valtiokäsitys sai syntyä.
Varhaisemmassa vaiheessa suomalainen, Venäjälle oppositiomielinen kansallisuusaate oli tukeutunut Ruotsiin ja sen radikaaleihin virtauksiin. Lönnrotin ja hänen aikalaistensa käsitys suomalaisuudesta oli eräänlaista orientalismia. Runebergin suomalaisuus oli ennen muuta sisämaan luontoa ja maaseutulaisuuden idyllistä ylistämistä. Snellman puolestaan radikalisoi suomalaisuuden rakentamalla 1840 Hegelin mukaan vastakohtaisuuden ”herrat – rengit” ja vaatimalla eron tasoittamista.
Topeliuksen fennomania oli puolestaan avoimen ideologista. Hän antoi suomalaisuudelle kokonaan uuden ulottuvuuden politisoimalla Lönnrotin ja Castrenin tutkimukset ja runot. Iskulauseena oli nyt: ”Yksi kieli, yksi mieli”, jonka hän ensimmäisenä toi esiin eräässä promootiorunossaan.
Vaikka kansallisuusaate suomalaisessa muodossaan loi Suomesta kansakunnan, ei se suinkaan ole ollut ainoa niin sanotuista suurista aatteista, jotka ovat yhteiskuntaamme muovanneet.
Ihmisten kansalaisoikeuksista muodostuivat ensin yleiset yksilönvapaudet, kuten sananvapaus, uskonnonvapaus, oikeus omistamiseen sekä tasa-arvoisuus lain edessä. Lain alamaisista tuli lain mukaan toimijoita, joiden oikeudet vähitellen laajenivat. Näin syntyi poliittinen kansalaisuus, jota monet joukkoliikkeet käytti hyväkseen vaatiessaan yhä uusia oikeuksia ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Näin myös Suomeen välittyivät valistuksen ja liberalismin aatevirtaukset.
Kolmantena suurista aatteista on suomalaiseen yhteiskuntaan vaikuttanut myös länsieurooppalainen sosialismi. Kun edellä mainitun oikeudellisen ja poliittisen kansalaisuuden synty voidaan ajoittaa 1700- ja 1800-luvuille, syntyi 1900-luvun kuluessa taloudellis-sosiaalinen kansalaisuus, jolloin säädettiin runsaasti sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia, joiden tarkoituksena oli yhteiskunnallisen tasavertaisuuden lisääminen. 1900-lukua onkin Suomen historiassa kutsuttu sosialidemokratian vuosisadaksi.
Suomen Työväenpuolueen ja sittemmin Sosialidemokraattisen Puolueen perustaminen 1899 aloitti puolestaan modernin puoluejärjestelmän synnyn kauden, jolle pysyvämmät edellytykset loi 1906 valtiopäiväjärjestys ja vaalilain uudistaminen. Suomeen syntyi yksikamarinen eduskunta ja äänioikeus laajennettiin koskemaan kaikkia täysi-ikäisiä, myös naisia.
Äänioikeuden laajentaminen olisi voitu toteuttaa aiemminkin säätyjaon puitteissa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeisissä tunnelmissa ainoa todellinen vaihtoehto oli kuitenkin toteuttaa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva järjestelmä. Sitä tukivat laajat kansalaispiirit. Takana oli tuolloin myös ajatus, että hyväksymällä yksikamarinen järjestelmä saataisiin kaikki kansalaispiirit yksimielisesti venäläistämisuhkaa vastaan.
Suomen kehitykselle oleellinen piirre onkin ollut, että yhteiskuntaa on viimeisten sadan vuoden ajan rakennettu kansanvallan pohjalta ja siihen tukeutuen. Vaikeinakin aikoina ääriliikkeitä on vastustettu lakiin ja oikeusjärjestykseen tukeutuen, kuten muun muassa 1930-luvulla, jolloin Sosialidemokraatit ja Maalaisliitto kävivät torjumaan äärioikeiston nousua Suomessa ja sen käyttämiä ulkoparlamentaarisia otteita.
Kansanvaltaisuuden merkitystä yhteiskunnan kehityksen yhtenä aivan keskeisenä perustana ei pidä koskaan aliarvioida.
*****
Hyvät kuulijat,
Tänään elämme aikaa, jolloin suomalaisten kansalaisoikeudet ovat poikkeuksellisenkin laajat. Kansalaisuus ei enää ole yksinomaan juridista (yksilön oikeuksia lainsäädännön mukaan) tai sosiologista (miten nämä oikeudet toteutuvat yhteiskunnassa), vaan myös toiminnallista (miten ihmiset tiedostavat oman kansalaisuutensa osana elämänsä rakentamista ja myös sen politisointia). Näin voidaan ottaa kantaa myös kansalaisyhteiskunnan käsitteeseen. Kansalaisuus on siis paitsi ihmisten oikeuksia, myös tapoja, joilla yksilöt ja kansalaisryhmät muodostavat ja vaativat itselleen kansalaisoikeuksia tai olemassa olevien oikeuksien laajentamista.
Suomi on kehittynyt maa monella mittarilla. London School of Economicsin professorin Anthony Giddensin mukaan ihmisten välisten demokraattisten suhteiden toteutuminen edellytti neljää asiaa, jotka olivat myös modernin yhteiskunnan kriteereitä. Ensiksikin yhteiskunnan oli tehtävä mahdolliseksi vapaa yksilöllinen itseilmaisu, jolloin ihmiset saattoivat käyttää kykyjään ja suuntautua oikeaksi näkemällään tavalla. Yhteiskunnan rakenteiden oli annettava mahdollisuus taloudelliseen valinnanvapauteen ja katkaistava henkisiä, muun muassa koulutustaustasta johtuvia, negatiivisia noidankehiä.
Toiseksi, poliittista valtaa ei voitu käyttää sumeilematta, vaan vallankäytön kohteiden oli voitava vähintään neuvotteluteitse osallistua päätöksentekoprosessiin. Kolmanneksi, ihmisten tuli voida vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän oma elinympäristönsä muodostui. Neljänneksi oli vapautettava ihmiset ruumiillisesta raadannasta, jolloin heidän henkisille oivalluksilleen jäi tilaa. Edellä mainittuja Giddensin modernin yhteiskunnan kriteereitä pitää vielä täydentää oikeusvaltiolla, joka tukee ihmisten uskallusta toimia itsenäisesti. Nämä mittarit Suomi tänään kohtuullisen hyvin täyttää.
Kansainvälistyminen synnyttää valtavan haasteen perinteiselle valtiokansalaisuudelle. Valtioiden rajat ovat entisestään avautuneet ja valtioiden merkitys on muuttunut aiempaa vähemmän progressiiviseksi. Vaikka olemme Euroopassa kehittäneet ylikansallista päätöksentekoa vastauksena globalisaatiolle, olemme vielä tien alkuvaiheessa. Näköpiirissä ei ole, että Suomen valtiokansalaisuus olisi varsinaisesti korvautumassa Euroopan kansalaisuudella, globaalikansalaisuudesta puhumattakaan.
Tänään joudummekin pohtimaan uudella tavalla kansakuntamme tilaa ja olemusta. Vaikka kansallistunne Suomessa on edelleen vahva, vaikka Suomi on vielä varsin yhtenäiskulttuurinen maa ja vaikka hyvinvointivaltiotamme pidetään etenkin nuorempien ikäpolvien keskuudessa lähes itsestään selvyytenä – mitä se ei ole – on Suomi kuitenkin jo pitkään ollut erittäin riippuvainen muusta maailmasta, erityisesti taloudellisessa mielessä.
Nyt meneillään oleva globalisaation aikakausi muuttaa ihmisten identiteettejä ja mielenmaisemaa. Tajuntaamme vaikuttavat perinteisten arvojen ja uskomusten lisäksi maailmanlaajuinen kulttuuri kaikissa muodoissaan, joissa piilee myös uhkatekijöitä lastemme kasvulle ja kansallisille erityispiirteille. Taloudellisesti nykyinen maailmamme on avoin ja myös tähän muutokseen suomalainen yhteiskunta on sopeutunut poikkeuksellisen nopeasti.
Jäsenyytemme Euroopan unionissa on avannut erityisesti nuoremmille sukupolville aivan toisenlaiset mahdollisuudet kansainvälistymiselle kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella on ollut. Ja tätä mahdollisuutta suomalaiset nuoret ja opiskelijat käyttävät ahkerasti: erityisesti kansainvälisiin opiskelijavaihto-ohjelmiin osallistuminen on moninkertaistunut ja eurooppalaisuus on tänään nuorisollemme arkipäivää.
Samalla meidän on otettava totena se, että kun itse kansainvälistymme, myös Suomi moniarvoistuu ja kansainvälistyy. Jokainen ulkomaalaistaustainen Suomeen muuttava henkilö tulisi nähdä mahdollisuutena: väestörakenteemme ikääntymisen vuoksi emme tule pärjäämään ilman muualta tänne muuttavaa työvoimaa. Suomen vahvuutena täällä olevat maahanmuuttajat pitävät tutkimusten mukaan haastavia työtehtäviä, mahdollisuutta uran edistämiseen esimerkiksi informaatioteknologia-alalla (niin sanottu Nokia-tekijä), rauhallista ja turvallista yhteiskuntaa sekä suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.
Suomesta irrottavia tekijöitä ovat puolestaan vähäiset urakehitysmahdollisuudet, kaukainen sijainti, kankea työlupakäytäntö (erityisesti puolisoiden työlupiin liittyen) sekä arkipäivässä edelleenkin valitettavasti ilmenevä ulkomaalaisvastaisuus.
*****
Hyvät kuulijat,
Suomen kansantalous on kehittynyt sadan viimeisen vuoden aikana Euroopan reuna-alueen takapajuisesta maasta vauraaksi ja monipuoliseksi, kansainväliseen vaihdantaan osallistuvaksi taloudeksi. Suomen bruttokansantuote oli 1860-luvun alussa arviolta noin neljänneksen jäljessä eurooppalaisesta keskitasosta, joka sekin oli vielä varsin alhainen. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Suomen muuta Eurooppaa nopeampi kasvu oli kuitenkin nostanut maamme taloudellisessa mielessä Euroopan keskitasolle.
Teollistumisen taustalla oli Suomessakin tekninen kehitys. Merkittävimmät symbolit ihmisen voittokululle luonnosta olivat länsimaissa juna ja rautateiden rakentaminen. Suomessa junan tuloa kuvasi hyvin Juhani Aho Rautatie-novellissaan vuonna 1884. Samaan aikaan kemia ja biologia tukivat lääketieteen edistystä. Suomen itsenäistymisen aikaa onkin kuvattu ”lupauksen ajaksi”, jossa erilaiset keksinnöt olivat seuranneet toistaan ja jossa tiedettä ja teknologiaa yhteen sovitettiin.
Suomen talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä seurannut länsieurooppalaisia, lähinnä skandinaavisia virtauksia. Suomessa on aina hyväksytty yleisesti pyrkimys taloudelliseen kasvuun, joka vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin teollistamiseksi. Tuolloin valtion rooli oli keskeinen teollisuuden synnyssä, koska vain valtiolla oli riittävästi pääomia muun muassa rautateiden, voimaverkon sekä teollisuuslaitosten rakentamiseen.
Olennaisin Suomen kansantalouden kasvutekijä on kuitenkin ollut nopea tekninen kehitys ja siihen panostaminen. Nimenomaan tämä piirre on nostanut tuottavuutta kansantaloudessamme erittäin nopeasti. Toisaalta Suomen menestys on ollut selvästi sidoksissa Euroopan yleiseen vaurastumiseen. Lamakaudet ja sodat ovat ulottaneet vaikutuksensa myös suoraan Suomeen.
Olemme kuitenkin onnistuneet tukemaan yhteiskuntapolitiikalla taloudellista kasvua ja kehitystä. Keskeisiä työvälineitä tässä työssä ovat olleet uuden yritystoiminnan ja innovaatioiden rahoituksen tukeminen yhteisistä varoista, aluepolitiikan kehittäminen osaamisperustaiseksi muun muassa osaamis- ja aluekeskusohjelmilla sekä yleensäkin korkeat tutkimus- ja tuotekehityspanostukset.
Näistä suoraan talouden kasvuun vaikuttavien toimenpiteiden taustalla perusedellytykset on luonut kansalaisten korkea sivistys- ja koulutustaso, joka lähtee päiväkodeista ja peruskouluista – koko ikäluokkien tasa-arvoisesta kouluttamisesta. Huippuosaamisen rinnalla koulutuksen vahvasta perustasta tulisikin puhua entistä enemmän. Tällöin esiin nousisi muun muassa se tosiseikka, ettei Suomi tänään panosta kansainvälisesti vertaillen esimerkiksi yliopistojen perusopetukseen mitenkään erityisen paljon.
Koulutusjärjestelmäämme on kehitetty siten, että yleissivistävän koulutuksen rinnalla toisena mahdollisuutena on korkeatasoinen ammatillinen ja ammattikorkeakoulujärjestelmä, ja ettei koulutusjärjestelmässämme olisi umpiperiä. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei esimerkiksi ammatillisen koulutusväylän valinta estä mahdollisuutta siirtyä myöhemmin yliopisto-opiskelijaksi ja vaikkapa jatkaa opintoja tohtorinväitökseen asti.
Näin emme hukkaa inhimillisiä voimavaroja, vaan koulutusjärjestelmän tehtävänä on antaa kansalaisille uusia valmiuksia aina kulloisessakin elämänvaiheessa, vaikkapa aikuisenakin, elinikäisen oppimisen periaatteen mukaisesti.
*****
Hyvät kuulijat,
Sosiaalipolitiikan kehittymisellä on ollut suomalaisessa ja laajemminkin pohjoismaisissa yhteiskunnissa – ja myös niiden menestyksessä – keskeinen asema. Tässäkin kehityksessä on ollut kyse vuosikymmenten jatkuvasta kehittämis-, arviointi- ja uudistustyöstä.
Nykyaikaisen sosiaalipolitiikan juuret voidaan ajoittaa 1930-luvulle. Ensimmäisen kerran ajatus suomalaisesta hyvinvointivaltiosta lienee julkisesti esitetty sosiaaliministeriön 20-vuotisjuhlissa 1937, jolloin sosiaaliministeri K. A. Fagerholm tarkasteli sosiaalipolitiikan kehitystä. Fagerholmin mukaan isänmaata eivät olleet vain maat ja metsät, vaan myös olosuhteet, joissa työtä tehtiin. Uuden ajattelutavan mukaan lukutaidon yleisyys ei enää riittänyt valtioiden kehittyneisyyden mittariksi, vaan parempana mittapuuna käytettiin yleistä elintasoa.
Sittemmin toinen maailmansota loi rajat ylittävää solidaarisuutta. Tammikuussa 1940 työntekijä- ja työnantajajärjestöt SAK ja STK allekirjoittivat ns. tammikuun kihlauksessa julkilausuman, jossa todettiin, että järjestöt vastaisuudessa neuvottelisivat keskenään. Uuden yhteistyön turvin ammattiyhdistysliike tunnustettiin tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi.
Merkittävä muutos suomalaisessa sosiaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui 1960-luvulla, jolloin Pekka Kuusi julkaisi klassikkoteoksensa, 60-luvun sosiaalipolitiikan. Teoksellaan hän pyrki vastaamaan taloustieteilijöiden haasteisiin ja etsimään sosiaalipolitiikalle uuden, aikakauteen sopivan linjauksen. Kuuselle ”kansalaisen paras” oli sosiaalipolitiikan keskeinen tavoite. Siihen päästäisiin elintasoa kohottamalla ja kartuttamalla kansantuloa. Kuusen mukaan ajatus sosiaalipolitiikan ja kansantaloustieteen vastakkainasettelusta oli hylättävä, sillä taitava tulojen tasaus johti kansantalouden toimintaedellytysten paranemiseen.
Uusi sosiaalipolitiikka ei jäänyt ainoastaan teoriaksi. Suomen voidaan sanoa täyttäneen pohjoismaisen hyvinvointivaltion tunnuskriteerit 1960- ja -70 –luvuilta lähtien. Tässä muutoksessa keskeistä oli sekä palveluiden laajentaminen ja parantaminen että minimiturvan täydentäminen ansiosidonnaisilla sosiaaliturvajärjestelmillä. Muutoksen keskeisin taustatekijä oli elinkeinorakenteen erittäin nopea muutos. Kun maataloudessa työskenteli 1950 kaikkiaan 46 prosenttia ammatissa toimivista, pieneni määrä vuoteen 1970 mennessä 18 prosenttiyksikköön.
Hyvinvointiyhteiskunnan rakentuminen kirjoittamattomien perussopimusten – kuten solidaarisuuden, sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden, paranevien työehtojen ja sukupuolten tasa-arvon mukaiseksi – loi Suomessa ennennäkemätöntä tasa-arvoa. Sosiaalipoliittisten uudistusten myötä tulonjako tasoittui huomattavasti. Koulutus ja uralle etsiytyminen tulivat mahdolliseksi periaatteessa mistä tahansa taustasta käsin.
Tänään olemme nousseet 1990-luvun lamasta ja sosiaalipolitiikan haasteena on kansakunnan uudelleen eheyttäminen. Talouspolitiikalla, jossa nostetaan veroja ja maksuja, syödään myös kansantaloudelta kasvun edellytyksiä ja kiihdytetään rahan arvon heikentymistä.
Samalla nykytilanteessamme piilee riski eriarvoistumisen lisääntymisestä, sillä talouskasvun tulokset jaetaan yhä epäoikeudenmukaisemmin. Kun leikataan työllisyyden tukemiseen ja ihmisten auttamiseen tarkoitettuja määrärahoja ja ajetaan esimerkiksi työvoimapoliittista koulutusta alas, syvennetään tulonjakoa ja heikennetään talouskasvun edellytyksiä.
Tuloerot ovat Suomessa tänään 1970-luvun tasolla. Ylimmän kymmeneksen reaalitulot ovat kasvaneet viime vuosina keskimäärin lähes 5 prosenttia vuodessa, kun alimmassa tulokymmeneksessä nousua on ollut vain puolitoista prosenttia vuodessa. Rahassa mitattuna erot kärjistyvät: kaikkein varakkaimpien yksin asuvien henkilöiden tulot ovat kymmenessä vuodessa kasvaneet liki 20 000 euroa, kun köyhimmille lisärahaa on tullut vain puolitoista tuhatta euroa.
Tänään tarvitsisimmekin päivitetyn version Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikasta. Kuusen pääsanomaa, jonka mukaan taloudellinen kasvu ja yhteiskunnallinen tasavertaisuus ovat oikein toteutettuna toisiaan tukevia tekijöitä, ei pitäisi nykytilanteessakaan unohtaa.
*****
Arvoisat kuulijat,
Kulttuurisia tekijöitä eri kansakuntien menestykselle ei voida unohtaa tai vähätellä. Protestanttisella etiikalla eli työnteon ja tietynlaisen yhteiskunnallisen kuuliaisuuden arvostamisella on ollut kulttuurisesti keskeinen asema. Olemme vuosikymmeniä ajatelleet hieman raamatullisestikin, että ”työstä sinun pitää leipäsi ansaitseman”.
Vaikka maailma on tänään toisenlainen kuin vaikkapa sata vuotta sitten, työn käsite on muuttunut ja vain osa työstä on perinteistä palkkatyötä, kannattaa protestanttisen etiikan hyviä piirteitä jatkossakin arvostaa. Suomesta ei pidä kehittää maata, jossa työnteko ei olisi kannattavinta, jossa ei kannustettaisi korkeaan koulutustasoon tai jossa ei arvostettaisi ihmisten omaehtoista järjestötoimintaa. Nämä kansalaisten aktiivisuuteen ja toimeen tarttumiseen liittyvät seikat ovat nimittäin niitä asioita, joille yhteiskuntamme on rakentunut.
Protestanttisen etiikan lisäksi tarvitsemme kuitenkin muitakin henkisiä avuja menestyäksemme kansainvälisessä ja avoimessa maailmassa. Tarvitsemme ainakin lisää yhteisöllisyyttä ja toisistamme huolehtimista. On syytä olla huolissaan perinteisen talkoohengen häviämisestä ja yhteiskuntamme liiasta yksilöllistymisestä. Yhteisöllisyyttä vaaditaan ja aina aikaisemmin on vaadittu erityisesti silloin, kun kansakuntamme on kohdannut historiansa vaikeimmat hetket.
Näiden arvojen lisäksi tarvitsemme myös enemmän moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta. Esimerkiksi kansainvälisissä kaupunki- ja aluevertailussa innovatiivisimpia ovat alueet, joiden väestöpohja on kulttuurisesti monipuolinen ja jossa vallitsee suvaitsevainen ilmapiiri.
*****
Hyvät kuulijat,
Suomalaisilla on erityisen vahva kansallistunto, identiteetti. Sen tekijöitä ovat oma kieli, Suomen luonto ja niin sanottu kansan luonne. Kun tarkastellaan Suomen historiaa ja suuria perinteitämme, ne liittyvät kuitenkin erottamattomasti eurooppalaisuuteen.
Suomi sai Ruotsin osana länsimaisen kristinuskon monine siihen liittyvine edistyksellisine piirteineen, mm. talouden nykyaikaistumisen. Osana pohjoismaita saimme historiallisessa katsannossa vahvan kansalaisvapauksien, oikeusvaltion ja demokratian perinteen. Venäjän autonomisena osana eurooppalaiset virtaukset niin taloudessa, kulttuurissa kuin yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kehityksessä vahvistuivat dramaattisesti Suomessa. Maa kukoisti, työväenliike syntyi.
Itsenäistyminen antoi todellisen mahdollisuuden rakentaa demokratiaa. Eduskuntauudistus 1906-1907 oli tuonut maahamme maailman ensimmäisen nykyaikaisella vaalitavalla valitun parlamentin. Demokratian puolesta oli kuitenkin taisteltava, kunnes 1930-luvun lopulla Suomi erottui niiden harvojen Euroopan maiden joukkoon, joiden demokratia oli kestänyt niin äärivasemmiston kuin äärioikeiston haasteen. Toisen maailmansodan selviytymistaistelussa suomalaiset puolustivat itsenäisyyttä ja näin pelastui suomalainen demokratia. Suomi oli ainoa sotaan osallistunut manner-Euroopan maa, jota ei miehitetty.
Me voimme suuren perinteemme turvin tänä päivänä kulkea Euroopassa pää pystyssä. Meillä on vahva identiteetti, jonka aineksissa eurooppalaiset demokratian arvot ovat ytimenä. Meillä on myös monen muun maan asukkaita enemmän pelissä siinä, että Euroopan unionin kehittämisessä onnistutaan. On kysymys vahvasta rauhan rakenteesta, työllisyyden turvaavasta taloudesta, kansalaisten turvallisuudesta sekä oman kulttuurin elinmahdollisuuksista. Suomella on myös valvottavanaan omat elintärkeät etunsa pohjoisena maana, jossa on harva asutus ja vaikeat luonnonolosuhteet maataloudelle.
Eurooppalaisia kysymyksiä on tänä päivänä tarkasteltava osana kaikkea muuta yhteiskunnallista problematiikkaa. Kuulumme yhteisiin sisämarkkinoihin, eduskunnassa säädetään lakeja EU:ssa tehtyjen päätösten pohjalta. Suomi on samassa asemassa muiden EU:n jäsenmaiden kanssa taistelussa maailman kansojen paremman kehityksen puolesta ja demokratiaa uhkaavia ilmiöitä kuten terrorismia vastaan. Meille ei ole lainkaan yhdentekevää, miten unionia kehitetään.
Niin Suomessa kuin Unkarissakin on kutsuttava kansalaisia osallistumaan keskusteluun Euroopan tulevaisuudesta, Eurooppa-visiosta. Miten suomalainen, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan viedä tulevaisuuteen kehittämällä yhteistä eurooppalaista sosiaalista mallia? Miten uudistaa Euroopan taloutta, jotta työllisyys ja kilpailukyky turvataan globalisaation jatkuessa? Millaista maahanmuuttopolitiikkaa unionissa tulisi harjoittaa? Missä ovat unionin maantieteelliset rajat? Miten vahvistamme kansalaisten turvallisuutta järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin uhatessa? Miten huolehdimme parhaiten Pohjois-Euroopan asemasta unionissa? Miten pitkälle eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä tulisi mennä? Olisiko päätäntävaltaa joillakin sektoreilla siirrettävä nykyistä enemmän unionin tasolle? Miten vahvistamme unionin kansalaisen oikeuksia?
Suomen rooli Euroopan unionissa on ollut aktiivinen ja ytimiinkin pyrkivä. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät Euroopan Unionin jäseniksi maanosamme suuren murroksen myötä. Olimme noudattaneet puolueettomuuspolitiikkaa, mutta siitä ei ollut mitään epäilystä, että tavoitteenamme kylmän sodan aikanakin oli mahdollisimman läheinen integroituminen läntisten demokratioiden yhteistyöhön. Voidaan sanoa, että tämä suuri projekti toteutui osaltamme 1. tammikuuta 1995.
Suomen profiilille unionin jäsenenä on tunnusomaista ennen kaikkea sitoutuneisuus: olemme mukana täysimääräisesti kaikissa EU:n toiminnoissa. Jos ajattelemme vaikkapa kehittyvää puolustusyhteistyötä, on vain kaksi vaihtoehtoa: olla mukana tai ulkopuolella.
Suomen halu olla mukana ensimmäisten joukossa talous- ja rahaliittoon liityttäessä, kiinnostus unionin institutionaalisissa uudistuksissa ja unionin ulkoisen toiminnan kehittämisessä on osoitus pyrkimyksestämme vaikuttaa sitoutuneena jäsenenä asioihin EU:n ytimessä.
Ulkoisten olosuhteiden muutos, kuten laajentuminen, ei vaikuta tähän Eurooppa-politiikkamme päälinjaan. Jos jäämme jonkin keskeisen unioniyhteistyön ulkopuolelle, se heijastuu asemaamme muissakin asioissa. Luovuttaisimme päätösvaltaamme muille. Sitoutuneisuus antaa mahdollisuuden vaikuttaa enemmän kuin maamme koko antaisi olettaa. Kun Suomessa on tänään porvarihallitus, voidaan nähdä jokin verran hapuilua tässä kysymyksessä. Olen kuitenkin vankasti sitä mieltä, että vain olemalla mukana EU:n keskeisissä yhteistyöhankkeissa jatkossakin, voimme parhaiten vaikuttaa Unionin ja samalla oman elinympäristömme kehitykseen.
Esimerkkinä tästä voidaan mainita Suomen toiminta Euroopan perustuslakiin johtaneessa valmistelukunnassa ja sitä seuranneessa hallitusten välisessä konferenssissa. Suomi toimi yhdessä Itävallan kanssa “like minded” –ryhmän puheenjohtajana ja koordinaattorina. Muiden pienten ja keskisuurten maiden kanssa puolustimme yhteisömenetelmää ja jäsenmaiden tasa-arvoa, Euroopan unionin johtavia periaatteita.
EU-jäsenyyden aikana, paljolti sen ansiosta, Suomi on pitkäjänteisellä politiikalla noussut syvästä talouskriisistä unionin kilpailukykyisimmäksi maaksi. Olemme ykkönen kestävässä kehityksessä. Koululaisemme sijoittuvat oppimisessaan maailman kärkeen. Salaisuutemme piilee korkeassa tutkimus- ja kehityspanostuksessa, koko väestön koulutuksessa, avoimuudessa ja innovaatiojärjestelmämme toimivuudessa. Hyvinvointivaltio on kilpailukykytekijä, mutta me olemme ykkönen myös Lissabonin strategian talousuudistusten toteuttamisessa.
Eurooppa-politiikkamme suuri vahvuus on sen ankkuroitumisessa parlamentaariseen tukeen. Meillä on unionin paras EU-politiikan parlamentaarinen valvontajärjestelmä, mihin kuuluu hyvä vuorovaikutus hallituksen ja eduskunnan kesken. Asioiden perusteellisella käsittelyllä olemme menestyksellä rakentaneet leveän EU-poliittisen konsensuksen.
Parlamentin asema vahvistuu tästä eteenpäin, kun käyttöön tulee ns. ennakkovaroitusjärjestelmä. Eduskunta on tiiviisti mukana vaikuttamassa EU:n parlamenttien yhteistyön suunnitteluun tässä asiassa.
Hyvät kuulijat,
Unionilla olisi tarpeeksi tekemistä laajentumisessa ja ulkoisissa kilpailuhaasteissa, mutta me emme voi väistää kysymyksiä seuraavasta laajentumisesta, koko Balkanin integroimisesta, Turkin jäsenyydestä, suhteesta ns. uusiin naapureihin kuten Ukrainaan, sekä sitä myöten unionin rajoista.
Eikä tämäkään riitä: unionin kohtalonkysymys on tämän vuosisadan mittaan suhde ympäröivään maailmaan yleensä, mutta erityisesti Välimeren alueelta ja sen kautta tulevaan muuttoliikkeen paineeseen, jota nykyisen ja laajentuneenkin unionin demografinen kehitys lisää lähivuosikymmeninä. Tämän lisäksi unioni joutuu entistä vakavammin hakemaan linjaansa energia- ja ympäristöpolitiikassa, mikä voi tapahtua vain globaalissa yhteydessä ja yhteistyössä.
Laajentuminen antaa EU:lle tarpeellista taloudellista dynamiikkaa. Näin kuitenkin tapahtuu tietyillä edellytyksillä: nykyisten jäsenmaiden on osoitettava riittävää taloudellista solidaarisuutta uusia kohtaan nykyiset jäsenmaat eivät saa sulkeutua rajoittamalla työvoiman vapaata liikkuvuutta uudet jäsenmaat vakauttavat talouksiaan ja jatkavat uudistuspolitiikkaa uudet jäsenmaat lähentävät määrätietoisesti yhteiskuntiaan eurooppalaisiin arvoihin vahvistamalla tasa-arvoa sekä vähemmistöjen suojaa, panemalla korruption kuriin, turvaamalla ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytykset sekä kehittämällä kommunistikaudella rappeutunutta kansalaisyhteiskuntaa, erityisesti kunnallista demokratiaa keskittymisen ja elitismin vastavoimaksi uusissa jäsenmaissa päästään eroon sisäpoliittisesta hajanaisuudesta ja siihen liittyvästä repivästä valtataistelusta, vahvistaen vakautta ja konsensusta nykyiset jäsenmaat suhtautuvat uusiin alusta lähtien tasavertaisuuden pohjalta.
EU:n seuraavaa laajentumista sekä Länsi-Balkanin integroimista on hoidettava huolella. Se vaatii sekä rahoitusta että tiivistä dialogia ja teknistä apua nationalismin kurissapitämiseksi. Olisi parasta keskittyä yhteistyöhön Turkin kanssa, jotta Turkki täyttäisi jäsenyyden vaatimukset.
Unionin on tiivistettävä yhteistä Venäjä-politiikkaansa. On tärkeää, että Unionin jäsenmaat pystyvät esiintymään riittävän yhtenäisesti vähintäänkin strategisesti tärkeissä kysymyksissä. Monissa kysymyksissä on viime vuosina edistytty, mutta Unionin haasteena on tiivistää yhteistyötään muun muassa riittävän energiaomavaraisuuden turvaamisessa.
Tässä kysymyksessä Suomella on annettavaa pitkän hyvän kahdenvälisen yhteistyömme pohjalta. Venäjä haluaa olla globaali suurvalta ydinaseineen ja samalla se on osallistunut eurooppalaisiin yhteistyörakenteisiin ETYJ:stä Euroopan Neuvostoon. EU:n laajentumisen ohella on kehitettävä tähänastista huolellisemmin omalta arvopohjaltamme yhteistä, päämäärätietoista, mutta yhteistyöhenkistä Venäjä-politiikkaa.
Unioni on saatava myös toimimaan laajentuneena. Edellinen laajentuminen, jossa Suomi liittyi, siirsi EU:n painopistettä pohjoiseen, seuraava vahvistaa vielä pohjoisen mutta varsinkin idän painoa. Siitä eteenpäin unioni gravitoi etelään. Demografiset muutosvoimat – väestön vanheneminen EU:ssa ja väestön voimakas kasvu Välimeren ympäristössä – siirtävät painopisteen vääjäämättömästi takaisin vanhan Rooman valtakunnan alueelle.
Koko unionissa on syytä ennakoida tulevaa kehitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa yhteistyössä. Yhä tärkeämpää on myös kulttuurinen lähentyminen Välimeren piiriin, mihin Göran Schildt meitä kehottaa – sieltähän suomalainen kulttuuri on saanut ratkaisevia vaikutteita, Alvar Aalto loistavana esimerkkinä.
Tampereen huippukokouksessa EU päätti kehittää yhteisen maahanmuutto-, turvapaikka- ja oikeuspolitiikan. Muutto- ja pakolaisvirrat vain kasvavat, jollei lähtömaiden kehitystä ja poliittista muutosta nopeuteta. Samalla unionin on kyettävä avautumaan enemmän ulospäin ja edistämään sisällään monikulttuurista, suvaitsevaa ilmapiiriä.
Hyvät kuulijat,
Tulevaisuudessa yhteiskuntamme ja Euroopan haasteet tulevat entistä haastavimmiksi. Uskon vankasti, että meillä eurooppalaisilla on hyvät lähtökohdat valjastaa kukin omista ja yhteisistä perinteistämme voimaa ja menettelytapoja haasteisiin vastaamiseksi.
