Sovittelu suomalaisessa yhteiskunnassa –seminaarin avaus

14.06.2011 12:27

Eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen

Eduskunnan Pikkuparlamentti

22.1.2009

Arvoisat kuulijat,

Ihmiset joutuvat erilaisiin konflikteihin arkielämässään. Vain pieni osa näistä konflikteista muuntuu juridisiksi riidoiksi ja etenee tuomioistuinkoneistoon. Tuomioistuimiinkaan edenneistä konflikteista vain harvat käyvät läpi täysimittaisen oikeusprosessin. Valtaosa ihmisten konflikteista siis ratkaistaan muutoin kuin tuomioistuimen tuomiolla.

Vaihtoehtoinen konfliktinratkaisu ja etenkin sovittelu ovat lisääntyneet kaikissa länsimaissa viimeisten vuosikymmenien aikana. Samalla on syntynyt runsaasti erilaisia tuomioistuinliitännäisiä sovittelumenettelyitä. Sovittelulla on viitattu vapaaehtoiseen epäviralliseen menettelyyn, jossa neutraali kolmas osapuoli sovittelee osapuolten välistä konfliktia. Sovittelulle ominaisia piirteitä ovat kolmannen osapuolen väliintulo, vapaaehtoisuus, neutraalisuus ja luottamuksellisuus.

Sovittelulla on monia etuja puolellaan. Se on perinteistä tuomioistuinmenettelyä halvempi, nopeampi ja joustavampi menettely, joka mahdollistaa lopullisen ratkaisun konfliktiin. Sovittelu antaa osapuolille mahdollisuuden hallita itse konfliktiaan ja se tyydyttää tuomioistuinmenettelyä paremmin osapuolten intressit ja tarpeet. Osapuolten suhteet säilyvät parempina sovittelussa kuin riitelevässä menettelyssä. Asianosaiset ovat myös tyytyväisempiä sovitteluun, koska se onnistuessaan täyttävän oikeudenmukaisuuden kriteerit paremmin kuin tuomioistuinmenettely.

Kun tuomari käsittelee työssään oikeudellisia riitoja, ne ovat kulkeneet jo monen seulan läpi ja kokeneet monta muutosta. Alkuperäinen ristiriitatilanne on voinut näyttää hyvinkin toisenlaiselta kuin lopulta tuomarin pöydälle ilmaantuva haastehakemus.

Kun juristi ryhtyy käsittelemään ja ratkaisemaan asiaa, hän keskittyy juridiseen muotoon puettuihin kysymyksiin ja ajattelee, että selvittämällä nämä kysymykset asiaan saadaan ratkaisu. Sovittelu ja vaihtoehtoinen konfliktinratkaisu taas noudattavat aivan toisenlaista logiikkaa. Niissä olennaisia eivät ole niinkään juridiset kysymykset, vaan ihmisten todelliset tarpeet ja intressit, jotka pyritään tyydyttämään. Kun juristi ryhtyy sovittelemaan, hänen täytyykin suurilta osin luopua vanhoista ajattelutottumuksistaan ja omaksua kokonaan uusi näkökulma, jota voi kutsua konfliktikeskeiseksi ajattelutavaksi.

Konflikteja on monenlaisia ja niiden taustalla voivat vaikuttaa hyvin erilaiset syyt. Konflikteja voi syntyä myös hyvin monilla eri tasoilla. Voidaan esimerkiksi erottaa toisistaan konfliktit yksilöiden tasolla, yhteiskunnan tasolla, kansallisella tasolla, kansainvälisellä tasolla ja globaalilla tasolla. Rakenteellisista konflikteista puhutaan usein silloin, kun konfliktit ovat yhteydessä yhteiskunnan rakenteeseen ja vallankäyttöön. Tällaisia konflikteja voi esiintyä esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien välillä ja erilaisten etnisten ryhmien välillä. Intressikonflikteista puhutaan silloin, kun useampi henkilö haluaa samaa asiaa (hyvää), jota on vain rajoitettu määrä. Tällöin vallitsee niukkuustilanne ja yhden saama hyvä on muilta pois. Osapuolilla ei välttämättä ole erimielisyyttä arvoista tai todellisuuteen liittyvistä olosuhteista konfliktin taustalla. Heidän intressinsä ovat vain ristiriidassa keskenään. Arvokonflikteissa taas vastakkain ovat kahden tai useamman henkilön moraaliset, eettiset, poliittiset, uskonnolliset tai muut arvot. Tällöin ihmiset puolustavat omia arvositoumuksiaan toisten erilaisia arvositoumuksia vastaan.

Suuri osa konflikteista ratkaistaan samassa yhteydessä kuin ovat syntyneetkin. Osa konflikteista muuntuu kuitenkin oikeudellisiksi riidoiksi. Termillä riita onkin yleensä viitattu juridisoituihin (siviili)konflikteihin, joista on leikattu pois oikeudellisesti epärelevantit seikat. Esimerkiksi avioero saattaa aiheuttaa katkeruutta ja aikaansaada puolisoiden välille konfliktin. Tällöin konfliktin taustalla voi olla esimerkiksi tunne petetyksi tulemisesta, katkeruus tai vihan tunteet toista kohtaan sekä pelko tulevaisuudesta. Jos puolisot eivät kykene sopimaan konfliktiaan, se saattaa muuttua oikeudelliseksi riidaksi omaisuuden osituksesta tai lasten elatuksesta, tapaamisesta ja huollosta.

Vaikka tuomioistuimissa käsiteltyjen juttujen määrä voidaan laskea, riitojen tai konfliktien määrän mittaaminen yhteiskunnassa on huomattavasti monimutkaisempaa. Riidat eivät ole mitään selkeitä tapahtumia kuten syntymät ja kuolemat, vaan muistuttavat enemmänkin sellaisia sosiaalisia konstruktioita kuin sairaus tai ystävyys. Riidat kasvavat erilaisista inhimillisistä kokemuksista, jotka saatetaan mieltää vääryyksiksi.

Tuomioistuinsosiologisessa tutkimuksessa on käytetty usein käsitettä riitapyramidi kuvaamaan erilaisten vääryyskokemusten muuttumista konflikteiksi ja edelleen oikeusriidoiksi. Pyramidin alapäässä ovat kaikki vääryyskokemukset ja pyramidin kärjessä täysimittaiseen oikeudenkäyntiin päätyneet riidat. Oikeustieteellinen koulutus keskittyy usein pyramidin yläpäähän, jossa konfliktit ovat hyvin pitkälle oikeudellistuneita. Konfliktinäkökulmasta olennaisempia ovat pyramidin alatasot, joissa sosiaaliset vuorovaikutustilanteet muuttuvat riidoiksi.

On monia syitä sille, miksi vain harvat koetuista vääryyksistä etenevät täysimittaiseen oikeusprosessiin. Ensinnäkin suuri osa vääryyksistä jää huomaamatta. Vaikka vääryys huomattaisiinkin, ei ehkä tunnisteta, että kyse on henkilökohtaisesta oikeudesta, jota on rikottu, tai voi olla vaikeaa identifioida vastuullista tahoa. Kun vääryys on tunnistettu, varsin yleinen toimintatapa on olla reagoimatta asiaan mitenkään. Tämä on tullut esiin varsinkin kuluttajansuojaa koskevissa tutkimuksissa. Jos vääryyttä kärsinyt ottaa toiseen osapuoleen yhteyttä ja asia kehittyy riidaksi, on silti usein vielä epätodennäköistä, että asia etenee tuomioistuimeen.

Suurin osa riidoista ratkaistaankin tuomioistuinten ulkopuolella joko erilaisissa virallisissa instituutioissa tai esimerkiksi erilaisissa sovittelujärjestelmissä. Minkään modernin länsimaisen valtion tuomioistuinlaitos tuskin kestäisikään sitä, että kaikki mahdolliset konfliktit tuotaisiin tuomioistuinlaitoksen käsiteltäväksi.

Vaihtoehtoisille konfliktinratkaisumenettelyille on ominaista nopeus ja riidan käsittelyn alhaiset kustannukset. Toiseksi vaihtoehtoiset menettelyt eivät pohjaudu pelkästään juridiikkaan. Useimmat vaihtoehtoiset menettelyt toimivatkin ilman tuomaria. Sen sijaan sovittelumalleissa hallitsevana on menettely, jossa sovittelija auttaa osapuolia löytämään molemmille puolille hyvän sopimuksen riippumatta asiaan liitettävissä olevista juridisista kategorioista. Kolmanneksi tyypillistä on osapuolten tai asiakkaiden roolin korostaminen. Useat vaihtoehtoiset konfliktinratkaisumenettelyt näyttävät vähentävän asianajajien roolia ja korostavan asiakkaan asemaa. Taustalla ajattelu, että osapuolet osaavat parhaiten itse ratkaista riitansa.

Neljänneksi vaihtoehtoisille menettelyille on tyypillistä minimalistinen ja epävirallinen menettely. Sääntöjä menettelyssä on yleensä vain vähän ja menettelylliset normit poikkeavat perinteisen oikeudenkäynnin normeista. Viidenneksi on korostettu sitä, että vaihtoehtoisissa menettelyissä toimitaan pitkälti yksityisesti, eikä julkisesti kuten tuomitsemistoiminnassa. Näiden menettelyiden kuudes piirre on luova normien soveltaminen ja aineellisen oikeuden osittainen sivuuttaminen. Kompromissit ovat hallitsevia. Virallisen oikeuden merkitystä sinänsä on kyllä vaikea välttää ja usein se tosiasiassa vaikuttaa taustalla myös vaihtoehtoisissa menettelyissä.

Käytännössä suuri osa erilaisista konfliktinratkaisumenettelyistä on sekamenettelyitä, joissa on piirteitä sekä virallisesta oikeudesta että siitä poikkeavista ajattelutavoista. Erilaiset konfliktinratkaisumenettelyt olisikin syytä nähdä jatkumona, jossa on enemmän tai vähemmän viralliselle oikeudelle sekä muun tyyppisille ajattelutavoille ja logiikoille ominaisia piirteitä.

Suomessa on lukuisia virallisesti tai epävirallisesti organisoituja sovittelujärjestelmiä ja elimiä eri alojen konfliktien ratkaisemiseksi. Käytössä ovat muun muassa rikosasioiden sovittelu, läheisneuvonpito, vertaissovittelu kouluissa, sosiaalinen sovittelu, perheasioiden sovittelu, Suomen asianajajaliiton sovintomenettely, ja tuomioistuinsovittelu.

Suomessa luotiin 1980-luvun alkupuolella rikosten ja riita-asioiden sovintomenettely kuntien sosiaalitoimen alaisuuteen. Tämä sovittelutoiminta on vahvasti yhteydessä lastensuojeluun, nuorisotyöhön ja sosiaalityöhön. Erityisesti nuorisorikokset ovat olleet sovittelutoiminnan painopistealueena ja yleisimmin on soviteltu pahoinpitelyitä, vahingontekoja ja varkauksia. Sovittelijat ovat vapaaehtoistyöntekijöitä ja he saavat lyhyehkön koulutuksen ennen toimeen ryhtymistä. Vuodesta 2006 rikosasioiden sovittelu on kehittynyt ja laajentunut oman lainsäädäntönsä pohjalta.

Läheisneuvonpitoa käytetään puolestaan erityyppisissä perhe-elämän ongelmissa ja kiistatilanteissa. Läheisneuvonpidossa laajempi yhteisö, esimerkiksi sukulaiset tai ystävät osallistuvat perheen ongelmien selvittämiseen pyrkien sovinnolliseen ratkaisuun. Järjestelmä on lähtöisin Uudesta Seelannista, jossa sitä on käytetty nuorten tekemien rikosten käsittelyssä. Suomessa menetelmän kehittäminen alkoi vuonna 1997 Stakesin huostaanotto-projektin yhteydessä. Näkökulmana läheisneuvonpidossa on lastensuojelun sosiaalityö ja tarkoituksena on auttaa rikoksilla oirehtivia nuoria.

Vertaissovittelu kouluissa on yleistynyt viime vuosina nopeasti Suomessa. Suomen Punainen Risti aloitti vertaissovittelukoulutuksen vuonna 2001. Vertaissovittelu on saanut mallinsa rikossovittelusta. Sovittelun tavoitteena on erityisesti koulukiusaamisen vähentäminen ja työrauhan parantaminen kouluissa. Vertaissovittelussa sovittelijoina toimivat toiset oppilaat.

Sosiaalisen sovittelun tarkoituksena on ratkaista monikulttuurisia ristiriitoja. Vuosien 2002 ja 2004 välillä toimi “Let’s Talk”- projekti, jossa kehitettiin malleja eri kansallisuuksia ja kulttuureita edustavien ihmisten välisten ristiriitojen ratkaisemiseen. Projektin päämääränä oli myös edistää pakolaisten kotoutumista, lisätä suvaitsevaisuutta sekä ennaltaehkäistä mahdollista rikollisuutta ja rasismia. Kyseessä oli kansainvälisen siirtolaisjärjestön (IOM) sekä Vantaan ja Helsingin sovittelutoimistojen yhteisprojekti. Projektissa järjestettiin koulutusta vapaaehtoisille sovittelijoille sekä eri alojen ammattilaisille.

Suomessa on ollut jo yli 50 vuotta sääntelyä sovittelusta avioerotapauksissa. Perheasioiden sovittelijat voivat antaa pyynnöstä apua ja tukea silloin, kun perheessä esiintyy ristiriitoja, sekä silloin, kun lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen tai sopimuksen noudattamisessa ilmenee ristiriitoja. Erityisesti sovittelussa tulee pyrkiä lasten aseman turvaamiseen. Myös lapsen huollon ja tapaamisoikeuden täytäntöönpanoon liittyvien riitojen sovittelusta on oma säännöksensä. Niiden mukaan tuomioistuimen tulee pääsääntöisesti täytäntöönpanoriidoissa määrätä sovittelija tai sovittelijoita edistämään asianosaisten yhteistoimintaa.

Sovittelun etu on sen joustavuus. Sovittelua voidaan käyttää erilaisissa konflikteissa – olipa erimielisyydessä kyse isoista tai pienistä rahasummista sekä tapauksissa, joissa ei ole kyse rahasta, vaan käyttäytymisestä tai suhteista. Menettelylle ovat ominaisia myös luovat sopimukset. Sovittelussa ei olla sidottu juridisiin kategorioihin. Tällöin voidaan päätyä sellaisiin luoviin ratkaisuihin, jotka juridisessa yhteydessä eivät olisi mahdollisia. Perheoikeudellisessa asiassa voidaan esimerkiksi neuvotella tapaamisoikeudesta ja elatusavusta yhtenä kokonaisuutena, vaikka juridisessa päätöksenteossa niitä käsitellään erillisinä asioina.

Tuomioistuinsovittelu otettiin käyttöön yleisissä tuomioistuimissa vuoden 2006 alusta lähtien. Järjestelmän tarkoituksena on parantaa tuomioistuinten menettelyvalikoimaa ja niiden palvelukykyä monipuolistuvassa konfliktinratkaisukentässä. Tuomioistuinsovittelun voidaan panna vireille erillisellä sovitteluhakemuksella tai sovittelupyynnöllä riita-asian valmisteluvaiheessa. Itse sovittelu on vapaamuotoista ja siinä sovittelijan rooli ja taidot korostuvat.

Suomessa noin kahden ja puolen vuoden aikana eli 1.1.2006 – 31.7.2008 tuomioistuimissa on käsitelty loppuun oikeusministeriön tilastojen mukaan 180 tapausta tuomioistuinsovittelussa. Ilmeisestikään aivan kaikkia käsiteltyjä tapauksia ei ole rekisteröity, vaan tosiasiassa niitä on ollut jonkin verran enemmän. Suuruusluokka tilastoissa on mitä ilmeisimmin kuitenkin oikea.

Tuomioistuinsovitteluita on siis ollut varsin vähän Suomessa. Verrattuna suullisessa valmistelussa ja pääkäsittelyssä käsiteltyihin riita-asioihin tuomioistuinsovitteluun käsiteltäväksi menee noin 3 prosenttia riitaisista asioista. Osuus on huomattavasti alhaisempi kuin esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Sovittelu on vaativaa toimintaa, joka vaatii niin teoreettista kuin käytännönkin koulutusta. Juristin koulutus sinänsä ei vielä anna siihen paljoa valmiuksia. Sovittelutaitojen oppiminen vie pitkän aikaa samoin kuin tuomioistuinkulttuurin muuttuminen sovittelumyönteisemmäksi. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että järjestelmän käynnistyminen vie aikaa. On varsin tyypillistä, että uusia sovittelujärjestelmiä rakennettaessa juttumäärät alkavat lisääntyä laajemmin vasta usean vuoden päästä. Luultavasti tuomioistuinsovittelujen määrä tuleekin lisääntymään lähivuosina.

Hyvät kuulijat!

 Tänään meillä on hieno tilaisuus puntaroida monipuolisten alustusten pohjalta sovittelua niin teoriassa kuin käytännössä – kansanvälisistä konflikteista lähisuhteisiin. Toivotan antoisaa ja ajatteluttavaa seminaaripäivää ja menestystä sovittelufoorumin tärkeälle työlle!