Itsenäisyyspäiväjuhlassa

14.06.2011 12:44

6.12.2007

 

SUOMEN ITSENÄISYYDESTÄ JA KEHITYKSESTÄ 2007

Arvoisat kuulijat,

Suomalaisen yhteiskunnan kehitystä viimeisen noin sadan vuoden aikana voidaan pitää menestystarinana. Kehityksen seurauksena Suomi on tänään maailman eturivin maita taloudellisessa, sosiaalisessa tai vaikkapa ympäristönsuojelullisessakin mielessä.

Pohjoismaille ja varsinkin suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä on ollut inhimillisten voimavarojen kehittäminen ja hyödyntäminen mahdollisimman tehokkaasti. Siksi myös yksilöiden välisellä tasa-arvolla ja ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien toteutumisella on ollut keskeinen merkitys Suomen kehitykselle viimeisen sadan vuoden aikana.

Tämän kehityksen myötä yhteiskuntamme on keskiluokkaistunut, ja tähän on tietyllä tavalla tähdättykin. Sellaiset jyrkän kahtiajaon yhteiskunnat, joissa on lähinnä rikkaita ja köyhiä, eivät voi olla kovin tehokkaita tai innovatiivisia. Sen sijaan yhteiskunnat, joissa tavallinen kansalainen voi työllään parantaa keskipitkällä aikavälillä omia elinolojaan ja ennen kaikkea lastensa tulevia mahdollisuuksia, ovat yleensä dynaamisia.

Suomalaisen yhteiskunnan menestykselle ei ole yhtä ainoaa taustatekijää, vaan useampia. Haluankin tässä puheenvuorossani painottaa sitä, että yhteiskunnallinen kehitys on aina monen eri tekijän summa: menestyksemme ei johdu pelkästään vaikkapa teknologiaan satsaamisesta, vaan taustalla ovat paljon laajemmat ja myös syvemmät tekijät. Tässä puheenvuorossani haluankin valottaa niitä aatteellisia, taloudellisia ja sosiaalisia kehitysvirtauksia, jotka ovat viimeisen sadan vuoden aikana tehneet Suomesta sellaisen kuin maamme tänään on.

*****

Historiallisesti Suomen kansakunnan kehittyminen liittyi yleiseurooppalaisten nationalististen virtausten voimistumiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nationalismi aatteena on 1700- ja 1800-lukujen vaihteen tuote. Käsitys kansakunnasta, jota yhdistivät kieli, tavat, ominaisuudet ja maantieteellinen alue, sai 1800-luvun kuluessa huomattavat roolin eurooppalaisessa kulttuurissa.

Nationalismin sankareiksi nousivat muun muassa perinteenkerääjät, kirjailijat ja tutkijat. Suomessa saksalaisia esikuvia seurasi Elias Lönnrot, joka valikoi löytämistään kansanrunoista oman taiteellisen näkemyksensä ja kokosi Kalevalan tämän mukaan. Kansallisuusaate heijastui koko kulttuuriin, muun muassa maalauksiin ja romaaneihin, sekä lisäsi kiinnostusta historiaan. Viimeksi mainitulle ominaista oli usko suurmiehiin, ja saksalaisen romantiikan piirissä korostettiinkin, että kansa saattoi puhua geniuksen, henkisen viitoittajansa, kautta. Kansallisuusaate haki energiaa 1900-luvulla erityisesti joukkovoimasta, mille esimerkiksi urheilu loi yhteishenkeä.

Suomessa kehitys kulki samaan suuntaan muun Euroopan kanssa. Nationalistiset liikkeet vauhdittuivat Saksan-Ranskan sodan (1870-71) jälkitunnelmissa, jolloin meillä johtaviksi suunniksi kehittyivät fennomania ja liberalismi. Fennomaanit pyrkivät maan suomenkielistämiseen, valtion vahvistamiseen, kansalliseen yhtenäisyyteen ja yhteiskuntaluokkien välisen sivistyseron kaventamiseen. Kansallisen kulttuurin kehittyminen edellytti, että sivistyneistö vahvistaisi kansan kykyä ajatella itsenäisesti.

Tässä kielellä oli keskeinen rooli. 1870- ja 1880-luvuilla perustettiin runsaasti yhdistyksiä muun muassa kansanvalistusta, työväen ja naistoimintaa sekä raittiusliikettä varten. Erilaiset yhdistykset kytkettiin fennomanian ideologiassa valtion rakentamiseen, jolloin myös uudenlainen valtiokäsitys sai syntyä.

Varhaisemmassa vaiheessa suomalainen, Venäjälle oppositiomielinen kansallisuusaate oli tukeutunut Ruotsiin ja sen radikaaleihin virtauksiin. Lönnrotin ja hänen aikalaistensa käsitys suomalaisuudesta oli eräänlaista orientalismia. Runebergin suomalaisuus oli ennen muuta sisämaan luontoa ja maaseutulaisuuden idyllistä ylistämistä. Snellman puolestaan radikalisoi suomalaisuuden rakentamalla 1840 Hegelin mukaan vastakohtaisuuden ”herrat – rengit” ja vaatimalla eron tasoittamista.

Topeliuksen fennomania oli puolestaan avoimen ideologista. Hän antoi suomalaisuudelle kokonaan uuden ulottuvuuden politisoimalla Lönnrotin ja Castrenin tutkimukset ja runot. Iskulauseena oli nyt: ”Yksi kieli, yksi mieli”, jonka hän ensimmäisenä toi esiin eräässä promootiorunossaan.

Vaikka kansallisuusaate suomalaisessa muodossaan loi Suomesta kansakunnan, ei se suinkaan ole ollut ainoa niin sanotuista suurista aatteista, jotka ovat yhteiskuntaamme muovanneet.

Ihmisten kansalaisoikeuksista muodostuivat ensin yleiset yksilönvapaudet, kuten sananvapaus, uskonnonvapaus, oikeus omistamiseen sekä tasa-arvoisuus lain edessä. Lain alamaisista tuli lain mukaan toimijoita, joiden oikeudet vähitellen laajenivat. Näin syntyi poliittinen kansalaisuus, jota monet joukkoliikkeet käytti hyväkseen vaatiessaan yhä uusia oikeuksia ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Näin myös Suomeen välittyivät valistuksen ja liberalismin aatevirtaukset.

Kolmantena suurista aatteista on suomalaiseen yhteiskuntaan vaikuttanut myös länsieurooppalainen sosialismi. Kun edellä mainitun oikeudellisen ja poliittisen kansalaisuuden synty voidaan ajoittaa 1700- ja 1800-luvuille, syntyi 1900-luvun kuluessa taloudellis-sosiaalinen kansalaisuus, jolloin säädettiin runsaasti sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia, joiden tarkoituksena oli yhteiskunnallisen tasavertaisuuden lisääminen. 1900-lukua onkin Suomen historiassa kutsuttu sosialidemokratian vuosisadaksi.

Suomen Työväenpuolueen ja sittemmin Sosialidemokraattisen Puolueen perustaminen 1899 aloitti puolestaan modernin puoluejärjestelmän synnyn kauden, jolle pysyvämmät edellytykset loi 1906 valtiopäiväjärjestys ja vaalilain uudistaminen. Suomeen syntyi yksikamarinen eduskunta ja äänioikeus laajennettiin koskemaan kaikkia täysi-ikäisiä, myös naisia.

Äänioikeuden laajentaminen olisi voitu toteuttaa aiemminkin säätyjaon puitteissa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeisissä tunnelmissa ainoa todellinen vaihtoehto oli kuitenkin toteuttaa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva järjestelmä. Sitä tukivat laajat kansalaispiirit. Takana oli tuolloin myös ajatus, että hyväksymällä yksikamarinen järjestelmä saataisiin kaikki kansalaispiirit yksimielisesti venäläistämisuhkaa vastaan.

Suomen kehitykselle oleellinen piirre onkin ollut, että yhteiskuntaa on viimeisten sadan vuoden ajan rakennettu kansanvallan pohjalta ja siihen tukeutuen. Vaikeinakin aikoina ääriliikkeitä on vastustettu lakiin ja oikeusjärjestykseen tukeutuen, kuten muun muassa 1930-luvulla, jolloin Sosialidemokraatit ja Maalaisliitto kävivät torjumaan äärioikeiston nousua Suomessa ja sen käyttämiä ulkoparlamentaarisia otteita.

Kansanvaltaisuuden merkitystä yhteiskunnan kehityksen yhtenä aivan keskeisenä perustana ei pidä koskaan aliarvioida.

*****

Hyvät kuulijat,

Tänään elämme aikaa, jolloin suomalaisten kansalaisoikeudet ovat poikkeuksellisenkin laajat. Kansalaisuus ei enää ole yksinomaan juridista (yksilön oikeuksia lainsäädännön mukaan) tai sosiologista (miten nämä oikeudet toteutuvat yhteiskunnassa), vaan myös toiminnallista (miten ihmiset tiedostavat oman kansalaisuutensa osana elämänsä rakentamista ja myös sen politisointia). Näin voidaan ottaa kantaa myös kansalaisyhteiskunnan käsitteeseen. Kansalaisuus on siis paitsi ihmisten oikeuksia, myös tapoja, joilla yksilöt ja kansalaisryhmät muodostavat ja vaativat itselleen kansalaisoikeuksia tai olemassa olevien oikeuksien laajentamista.

Suomi on kehittynyt maa monella mittarilla. London School of Economicsin professorin Anthony Giddensin mukaan ihmisten välisten demokraattisten suhteiden toteutuminen edellytti neljää asiaa, jotka olivat myös modernin yhteiskunnan kriteereitä. Ensiksikin yhteiskunnan oli tehtävä mahdolliseksi vapaa yksilöllinen itseilmaisu, jolloin ihmiset saattoivat käyttää kykyjään ja suuntautua oikeaksi näkemällään tavalla. Yhteiskunnan rakenteiden oli annettava mahdollisuus taloudelliseen valinnanvapauteen ja katkaistava henkisiä, muun muassa koulutustaustasta johtuvia, negatiivisia noidankehiä.

Toiseksi, poliittista valtaa ei voitu käyttää sumeilematta, vaan vallankäytön kohteiden oli voitava vähintään neuvotteluteitse osallistua päätöksentekoprosessiin. Kolmanneksi, ihmisten tuli voida vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän oma elinympäristönsä muodostui. Neljänneksi oli vapautettava ihmiset ruumiillisesta raadannasta, jolloin heidän henkisille oivalluksilleen jäi tilaa. Edellä mainittuja Giddensin modernin yhteiskunnan kriteereitä pitää vielä täydentää oikeusvaltiolla, joka tukee ihmisten uskallusta toimia itsenäisesti. Nämä mittarit Suomi tänään kohtuullisen hyvin täyttää.

Kansainvälistyminen synnyttää valtavan haasteen perinteiselle valtiokansalaisuudelle. Valtioiden rajat ovat entisestään avautuneet ja valtioiden merkitys on muuttunut aiempaa vähemmän progressiiviseksi. Vaikka olemme Euroopassa kehittäneet ylikansallista päätöksentekoa vastauksena globalisaatiolle, olemme vielä tien alkuvaiheessa. Näköpiirissä ei ole, että Suomen valtiokansalaisuus olisi varsinaisesti korvautumassa Euroopan kansalaisuudella, globaalikansalaisuudesta puhumattakaan.

Tänään joudummekin pohtimaan uudella tavalla kansakuntamme tilaa ja olemusta. Vaikka kansallistunne Suomessa on edelleen vahva, vaikka Suomi on vielä varsin yhtenäiskulttuurinen maa ja vaikka hyvinvointivaltiotamme pidetään etenkin nuorempien ikäpolvien keskuudessa lähes itsestään selvyytenä – mitä se ei ole – on Suomi kuitenkin jo pitkään ollut erittäin riippuvainen muusta maailmasta, erityisesti taloudellisessa mielessä.

Nyt meneillään oleva globalisaation aikakausi muuttaa ihmisten identiteettejä ja mielenmaisemaa. Tajuntaamme vaikuttavat perinteisten arvojen ja uskomusten lisäksi maailmanlaajuinen kulttuuri kaikissa muodoissaan, joissa piilee myös uhkatekijöitä lastemme kasvulle ja kansallisille erityispiirteille. Taloudellisesti nykyinen maailmamme on avoin ja myös tähän muutokseen suomalainen yhteiskunta on sopeutunut poikkeuksellisen nopeasti.

Jäsenyytemme Euroopan unionissa on avannut erityisesti nuoremmille sukupolville aivan toisenlaiset mahdollisuudet kansainvälistymiselle kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella on ollut. Ja tätä mahdollisuutta suomalaiset nuoret ja opiskelijat käyttävät ahkerasti: erityisesti kansainvälisiin opiskelijavaihto-ohjelmiin osallistuminen on moninkertaistunut ja eurooppalaisuus on tänään nuorisollemme arkipäivää.

Samalla meidän on otettava totena se, että kun itse kansainvälistymme, myös Suomi moniarvoistuu ja kansainvälistyy. Jokainen ulkomaalaistaustainen Suomeen muuttava henkilö tulisi nähdä mahdollisuutena: väestörakenteemme ikääntymisen vuoksi emme tule pärjäämään ilman muualta tänne muuttavaa työvoimaa. Suomen vahvuutena täällä olevat maahanmuuttajat pitävät tutkimusten mukaan haastavia työtehtäviä, mahdollisuutta uran edistämiseen esimerkiksi informaatioteknologia-alalla (niin sanottu Nokia-tekijä), rauhallista ja turvallista yhteiskuntaa sekä suomalaista hyvinvointipolitiikkaa.

Suomesta irrottavia tekijöitä ovat puolestaan vähäiset urakehitysmahdollisuudet, kaukainen sijainti, kankea työlupakäytäntö (erityisesti puolisoiden työlupiin liittyen) sekä arkipäivässä edelleenkin valitettavasti ilmenevä ulkomaalaisvastaisuus.

*****

Hyvät kuulijat,

Suomen kansantalous on kehittynyt sadan viimeisen vuoden aikana Euroopan reuna-alueen takapajuisesta maasta vauraaksi ja monipuoliseksi, kansainväliseen vaihdantaan osallistuvaksi taloudeksi. Suomen bruttokansantuote oli 1860-luvun alussa arviolta noin neljänneksen jäljessä eurooppalaisesta keskitasosta, joka sekin oli vielä varsin alhainen. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Suomen muuta Eurooppaa nopeampi kasvu oli kuitenkin nostanut maamme taloudellisessa mielessä Euroopan keskitasolle.

Teollistumisen taustalla oli Suomessakin tekninen kehitys. Merkittävimmät symbolit ihmisen voittokululle luonnosta olivat länsimaissa juna ja rautateiden rakentaminen. Suomessa junan tuloa kuvasi hyvin Juhani Aho Rautatie-novellissaan vuonna 1884. Samaan aikaan kemia ja biologia tukivat lääketieteen edistystä. Suomen itsenäistymisen aikaa onkin kuvattu ”lupauksen ajaksi”, jossa erilaiset keksinnöt olivat seuranneet toistaan ja jossa tiedettä ja teknologiaa yhteen sovitettiin.

Suomen talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä seurannut länsieurooppalaisia, lähinnä skandinaavisia virtauksia. Suomessa on aina hyväksytty yleisesti pyrkimys taloudelliseen kasvuun, joka vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin teollistamiseksi. Tuolloin valtion rooli oli keskeinen teollisuuden synnyssä, koska vain valtiolla oli riittävästi pääomia muun muassa rautateiden, voimaverkon sekä teollisuuslaitosten rakentamiseen.

Olennaisin Suomen kansantalouden kasvutekijä on kuitenkin ollut nopea tekninen kehitys ja siihen panostaminen. Nimenomaan tämä piirre on nostanut tuottavuutta kansantaloudessamme erittäin nopeasti. Toisaalta Suomen menestys on ollut selvästi sidoksissa Euroopan yleiseen vaurastumiseen. Lamakaudet ja sodat ovat ulottaneet vaikutuksensa myös suoraan Suomeen.

Olemme kuitenkin onnistuneet tukemaan yhteiskuntapolitiikalla taloudellista kasvua ja kehitystä. Keskeisiä työvälineitä tässä työssä ovat olleet uuden yritystoiminnan ja innovaatioiden rahoituksen tukeminen yhteisistä varoista, aluepolitiikan kehittäminen osaamisperustaiseksi muun muassa osaamis- ja aluekeskusohjelmilla sekä yleensäkin korkeat tutkimus- ja tuotekehityspanostukset.

Näistä suoraan talouden kasvuun vaikuttavien toimenpiteiden taustalla perusedellytykset on luonut kansalaisten korkea sivistys- ja koulutustaso, joka lähtee päiväkodeista ja peruskouluista – koko ikäluokkien tasa-arvoisesta kouluttamisesta. Huippuosaamisen rinnalla koulutuksen vahvasta perustasta tulisikin puhua entistä enemmän. Tällöin esiin nousisi muun muassa se tosiseikka, ettei Suomi tänään panosta kansainvälisesti vertaillen esimerkiksi yliopistojen perusopetukseen mitenkään erityisen paljon.

Koulutusjärjestelmäämme on kehitetty sitenn, että yleissivistävän koulutuksen rinnalla toisena mahdollisuutena on korkeatasoinen ammatillinen ja ammattikorkeakoulujärjestelmä, ja ettei koulutusjärjestelmässämme olisi umpiperiä. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei esimerkiksi ammatillisen koulutusväylän valinta estä mahdollisuutta siirtyä myöhemmin yliopisto-opiskelijaksi ja vaikkapa jatkaa opintoja tohtorinväitökseen asti.

Näin emme hukkaa inhimillisiä voimavaroja, vaan koulutusjärjestelmän tehtävänä on antaa kansalaisille uusia valmiuksia aina kulloisessakin elämänvaiheessa, vaikkapa aikuisenakin, elinikäisen oppimisen periaatteen mukaisesti.

*****

Hyvät kuulijat,

Sosiaalipolitiikan kehittymisellä on ollut suomalaisessa ja laajemminkin pohjoismaisissa yhteiskunnissa – ja myös niiden menestyksessä – keskeinen asema. Tässäkin kehityksessä on ollut kyse vuosikymmenten jatkuvasta kehittämis-, arviointi- ja uudistustyöstä.

Nykyaikaisen sosiaalipolitiikan juuret voidaan ajoittaa 1930-luvulle. Tuolloin käänne kohti taloudellisesti parempia aikoja tapahtui vuonna 1934, minkä jälkeen teollisuuden nousukausi antoi myös sosiaalipolitiikalle uusia mahdollisuuksia. Saavutettu sisäpoliittinen sopu, josta osoituksena olivat punamultahallitukset, antoi mahdollisuuden jakaa hyvinvointia pienemmällä vastustuksella.

Ensimmäisen kerran ajatus suomalaisesta hyvinvointivaltiosta lienee julkisesti esitetty sosiaaliministeriön 20-vuotisjuhlissa 1937, jolloin sosiaaliministeri K. A. Fagerholm tarkasteli sosiaalipolitiikan kehitystä. Fagerholmin mukaan isänmaata eivät olleet vain maat ja metsät, vaan myös olosuhteet, joissa työtä tehtiin. Uuden ajattelutavan mukaan lukutaidon yleisyys ei enää riittänyt valtioiden kehittyneisyyden mittariksi, vaan parempana mittapuuna käytettiin yleistä elintasoa.

Sittemmin toinen maailmansota loi rajat ylittävää solidaarisuutta. Tammikuussa 1940 työmarkkinoiden keskusjärjestöt SAK ja STK allekirjoittivat ns. tammikuun kihlauksessa julkilausuman, jossa todettiin, että järjestöt vastaisuudessa neuvottelisivat keskenään. Uuden yhteistyön turvin ammattiyhdistysliike tunnustettiin tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi.

Merkittävä muutos suomalaisessa sosiaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui 1960-luvulla, jolloin Pekka Kuusi julkaisi klassikkoteoksensa, 60-luvun sosiaalipolitiikan. Teoksellaan hän pyrki vastaamaan taloustieteilijöiden haasteisiin ja etsimään sosiaalipolitiikalle uuden, aikakauteen sopivan linjauksen. Kuuselle ”kansalaisen paras” oli sosiaalipolitiikan keskeinen tavoite. Siihen päästäisiin elintasoa kohottamalla ja kartuttamalla kansantuloa. Kuusen mukaan ajatus sosiaalipolitiikan ja kansantaloustieteen vastakkainasettelusta oli hylättävä, sillä taitava tulojen tasaus johti kansantalouden toimintaedellytysten paranemiseen.

Uusi sosiaalipolitiikka ei jäänyt ainoastaan teoriaksi. Suomen voidaan sanoa täyttäneen pohjoismaisen hyvinvointivaltion tunnuskriteerit 1960- ja 70-luvuilla. Tässä muutoksessa keskeinen kehityssuunta oli minimiturvan täydentäminen ansiosidonnaisilla sosiaaliturvajärjestelmillä. Muutoksen keskeisin taustatekijä oli elinkeinorakenteen erittäin nopea muutos. Kun maataloudessa työskenteli 1950 kaikkiaan 46 prosenttia ammatissa toimivista, pieneni määrä vuoteen 1970 mennessä 18 prosenttiyksikköön.

Hyvinvointivaltion synty vaikutti keskeisesti ihmisten elinolosuhteisiin ja elämän mahdollisuuksiin toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen sosiologi J.-P. Roos on kutsunut sodan kestäessä tai sen jälkeen syntynyttä ja 1960-luvulla oman elämänsä aktiivivaihetta elänyttä sukupolvea suuren murroksen sukupolveksi. Sairaudet eivät enää olleet yhtä yleisiä kuin edeltävän sotien ja pulan sukupolven aloittaessa elämäntaivaltaan.

Lapsuus oli kehitysoptimismin aikaa. Ensimmäiset hyvinvoinnin merkit – transistoriradiot, kodinkoneet, televisiot ja autot – alkoivat ilmaantua tavallisen kansan elämään. Ensimmäistä kertaa ”ei-kokemukset” tulivat selvästi elämänkuvaan. Enää ei ollut sairauksien, suoranaisen puutteen tai äkillisien katastrofien aiheuttamaa epävarmuutta. Fyysinen turvallisuus ja vauraus lisääntyivät suuresti. Epävarmuuden tilalle syntyi ”itsestään selvä” sosiaaliturva palveluineen ja tulonsiirtoineen.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentuminen kirjoittamattomien perussopimusten – kuten solidaarisuuden, sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden, normaalityön ja sukupuolten tasa-arvon mukaiseksi – loi Suomessa ennennäkemätöntä tasa-arvoa. Sosiaalipoliittisten uudistusten myötä tulonjako tasoittui huomattavasti. Koulutus ja uralle etsiytyminen tulivat mahdolliseksi periaatteessa mistä tahansa taustasta käsin.

Kuukausi sitten julkisettiin työväen Sivistysliiton ja Palkansaajien Tutkimuslaitoksen yhteistyöllä koottu kirja tulonjaon nykytrendeistä. Talouskasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman? Siinä on ansiokkaasti selvitetty työn ja pääoman välistä tulonjakoa, tulo- ja varallisuusverojen kasvua, köyhyyttä sekä eriarvoisuutta sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä Suomessa.

1980-luvun lopulla Suomessa oli ehkä maailman pienimmät tuloerot ja suhteellisesti vähiten köyhiä. Tuloeroja oli tasattu 1960-luvun kansanrintamakaudesta lähtien kattavilla, markkapainotteisilla palkkasopimuksilla, progressiivisella tuloverotuksella sekä sosiaali- ja eläketurvan kohennuksilla. Vain muissa Pohjoismaissa tulohaitari oli saatu puristettua suunnilleen yhtä tehokkaasti.

1990-luvun alun lamassa sosiaaliturvajärjestelmä toimi kohtuullisen hyvin vaikean työttömyyden huomioon ottaen, sillä käytettävissä olevien tulojen erot eivät lisääntyneet. Keskeinen syy tähän oli, että osinko- ja yritystulot luonnostaan supistuivat laskusuhdanteessa, samoin palkkaliukumat kääntyivät enemmänkin miinusmerkkisiksi.

Kun lamasta noustiin nopeaan kasvuun, kansantalouden kakunjako kääntyi varsinkin isojen vientiyritysten hyväksi. Voitoista on jaettu osinkoja, käytetty niitä suoriin sijoituksiin ulkomaille ja kerätty arvonnoususta myyntivoittoja. Työllisyyden nimissä harjoitetut maltilliset palkankorotukset ja niitä tukevat veronkevennykset ovat pitäneet palkkatulojen osuuden kansantulosta poikkeuksellisen pienenä.

Vuoden 1993 verouudistuksessa pääomatuloille säädettiin erillinen, ansiotuloja alhaisempi veroprosentti, mikä teki voitonjaon entistä kannattavammaksi. Samalla toki entistä isompi osa pääomatuloista saatiin edes jonkinlaisen verotuksen piiriin ja kokonaisuutena vaikutus työllisyyteen oli myönteinen – mutta tuloeroja kasvattava. Vuosina 1994-2004 kaikkein suurituloisimpien käytettävissä olevat tulot nousivat 154 prosenttia, kun samaan aikaan pienituloisimmalla kymmenesosalla kasvua oli ainoastaan 14 prosenttia. Myös varallisuuserot kasvoivat selvästi.

Nyt bruttokansantuotteemme henkeä kohti on 60 prosenttia suurempi kuin laman pohjalla, mutta tuloerot ovat samalla kasvaneet kolmanneksella. Talouskasvun hedelmät ovat jakaantuneet epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, kuten viime vuoden tulotiedotkin osoittavat. Tuloerot ovat Suomessa palanneet sille tasolle, mistä solidaarisempi tulo- ja veropolitiikka liki 40 vuotta sitten aloitti tulonjaon tasaamisen.

Tänään tarvitsisimmekin päivitetyn version Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikasta. Kuusen pääsanomaa, jonka mukaan taloudellinen kasvu ja yhteiskunnallinen tasavertaisuus ovat oikein toteutettuna toisiaan tukevia tekijöitä, ei pitäisi nykytilanteessakaan unohtaa.

*****

Arvoisat kuulijat,

Haluan lopuksi todeta, ettei kulttuurisia tekijöitä eri kansakuntien menestykselle voida unohtaa tai vähätellä. Protestanttisella etiikalla eli työnteon ja tietynlaisen yhteiskunnallisen kuuliaisuuden arvostamisella on ollut kulttuurisesti keskeinen asema. Olemme vuosikymmeniä ajatelleet hieman raamatullisestikin, että ”työstä sinun pitää leipäsi ansaitseman”.

Vaikka maailma on tänään toisenlainen kuin vaikkapa sata vuotta sitten, työn käsite on muuttunut ja vain osa työstä on perinteistä palkkatyötä, kannattaa protestanttisen etiikan hyviä piirteitä jatkossakin arvostaa. Suomesta ei pidä kehittää maata, jossa työnteko ei olisi kannattavinta, jossa ei kannustettaisi korkeaan koulutustasoon tai jossa ei arvostettaisi ihmisten omaehtoista järjestötoimintaa. Nämä kansalaisten aktiivisuuteen ja toimeen tarttumiseen liittyvät seikat ovat nimittäin niitä asioita, joille yhteiskuntamme on rakentunut.

Protestanttisen etiikan lisäksi tarvitsemme kuitenkin muitakin henkisiä avuja menestyäksemme kansainvälisessä ja avoimessa maailmassa. Tarvitsemme ainakin lisää yhteisöllisyyttä ja toisistamme huolehtimista. On syytä olla huolissaan perinteisen talkoohengen häviämisestä ja yhteiskuntamme liiasta yksilöllistymisestä. Yhteisöllisyyttä vaaditaan ja aina aikaisemmin on vaadittu erityisesti silloin, kun kansakuntamme on kohdannut historiansa vaikeimmat hetket.

Näiden arvojen lisäksi tarvitsemme myös enemmän moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta. Esimerkiksi kansainvälisissä kaupunki- ja aluevertailussa innovatiivisimpia ovat alueet, joiden väestöpohja on kulttuurisesti monipuolinen ja jossa vallitsee suvaitsevainen ilmapiiri.

Hyvät kuulijat,

Tulevaisuudessa yhteiskuntamme ja Euroopan haasteet tulevat entistä haastavimmiksi. Uskon vankasti, että meillä suomalaisilla on hyvät lähtökohdat valjastaa omasta perinteestämme voimaa ja menettelytapoja haasteisiin vastaamiseksi.

Haluankin toivottaa meille kaikille erittäin hyvää Suomen itsenäisyyspäivää!