Itsenäisyyspäiväjuhlapuhe
14.06.2011 12:32
Eduskunnan 2. varapuhemies Johannes Koskinen
6.12.2008 klo 12.00
Miinan koulussa Jokioisilla
SUOMEN ITSENÄISYYDESTÄ JA KEHITYKSESTÄ 2008
Arvoisat kuulijat,
Suomalaisen yhteiskunnan kehitystä viimeisen noin sadan vuoden aikana voidaan pitää menestystarinana. Kehityksen seurauksena Suomi on tänään maailman eturivin maita taloudellisessa, sosiaalisessa tai vaikkapa ympäristönsuojelullisessakin mielessä.
Pohjoismaille ja varsinkin suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä on ollut inhimillisten voimavarojen kehittäminen ja hyödyntäminen mahdollisimman tehokkaasti. Siksi myös yksilöiden välisellä tasa-arvolla ja ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien toteutumisella on ollut keskeinen merkitys Suomen ja suomalaisuuden kehitykselle viimeisen sadan vuoden aikana.
Sellaiset jyrkän kahtiajaon yhteiskunnat, joissa on lähinnä rikkaita ja köyhiä, eivät voi olla kovin tehokkaita tai innovatiivisia. Sen sijaan yhteiskunnat, joissa tavallinen kansalainen voi työllään parantaa keskipitkällä aikavälillä omia elinolojaan ja ennen kaikkea lastensa tulevia mahdollisuuksia, ovat yleensä dynaamisia.
Suomalaisen yhteiskunnan menestykselle ei ole yhtä ainoaa taustatekijää, vaan useampia. Yhteiskunnallinen kehitys on aina monen eri tekijän summa: menestyksemme ei johdu pelkästään vaikkapa teknologiaan satsaamisesta, vaan taustalla ovat paljon laajemmat ja myös syvemmät tekijät. Tässä puheenvuorossani haluankin valottaa niitä aatteellisia, taloudellisia ja sosiaalisia kehitysvirtauksia, jotka ovat viimeisen sadan vuoden aikana tehneet Suomesta sellaisen kuin maamme tänään on.
*****
Historiallisesti Suomen kansakunnan kehittyminen liittyi yleiseurooppalaisten nationalististen virtausten voimistumiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nationalismi aatteena on 1700- ja 1800-lukujen vaihteen tuote. Käsitys kansakunnasta, jota yhdistivät kieli, tavat, ominaisuudet ja maantieteellinen alue, sai 1800-luvun kuluessa huomattavat roolin eurooppalaisessa kulttuurissa.
Nationalismin sankareiksi nousivat muun muassa perinteenkerääjät, kirjailijat ja tutkijat. Suomessa saksalaisia esikuvia seurasi Elias Lönnrot, joka valikoi löytämistään kansanrunoista oman taiteellisen näkemyksensä ja kokosi Kalevalan tämän mukaan. Kansallisuusaate heijastui koko kulttuuriin, muun muassa maalauksiin ja romaaneihin, sekä lisäsi kiinnostusta historiaan. Viimeksi mainitulle ominaista oli usko suurmiehiin, ja saksalaisen romantiikan piirissä korostettiinkin, että kansa saattoi puhua geniuksen, henkisen viitoittajansa, kautta. Kansallisuusaate haki 1900-luvulla yhteishenkeä ja energiaa esimerkiksi urheilusta.
Suomessa kehitys kulki samaan suuntaan muun Euroopan kanssa. Nationalistiset liikkeet vauhdittuivat 1800-luvun lopulla, jolloin meillä johtaviksi suunniksi kehittyivät fennomania ja liberalismi. Fennomaanit pyrkivät maan suomenkielistämiseen, valtion vahvistamiseen, kansalliseen yhtenäisyyteen ja yhteiskuntaluokkien välisen sivistyseron kaventamiseen. Kansallisen kulttuurin kehittyminen edellytti, että sivistyneistö vahvistaisi kansan kykyä ajatella itsenäisesti.
Tässä kielellä oli keskeinen rooli. 1870- ja 1880-luvuilla perustettiin runsaasti yhdistyksiä muun muassa kansanvalistusta, työväen ja naistoimintaa sekä raittiusliikettä varten. Erilaiset yhdistykset kytkettiin fennomanian ideologiassa valtion rakentamiseen, jolloin myös uudenlainen valtiokäsitys sai syntyä.
Varhaisemmassa vaiheessa suomalainen, Venäjälle oppositiomielinen kansallisuusaate oli tukeutunut Ruotsiin ja sen radikaaleihin virtauksiin. Lönnrotin ja hänen aikalaistensa käsitys suomalaisuudesta oli eräänlaista orientalismia. Runebergin suomalaisuus oli ennen muuta sisämaan luontoa ja maaseutulaisuuden idyllistä ylistämistä. Snellman puolestaan radikalisoi suomalaisuuden rakentamalla 1840 Hegelin mukaan vastakohtaisuuden ”herrat – rengit” ja vaatimalla eron tasoittamista.
Topeliuksen fennomania oli puolestaan avoimen ideologista. Hän antoi suomalaisuudelle kokonaan uuden ulottuvuuden politisoimalla Lönnrotin ja Castrenin tutkimukset ja runot. Iskulauseena oli nyt: ”Yksi kieli, yksi mieli”, jonka hän ensimmäisenä toi esiin eräässä promootiorunossaan.
Vaikka kansallisuusaate suomalaisessa muodossaan loi Suomesta kansakunnan, ei se suinkaan ole ollut ainoa niin sanotuista suurista aatteista, jotka ovat yhteiskuntaamme muovanneet.
Ihmisten kansalaisoikeuksista muodostuivat ensin yleiset yksilönvapaudetkuten sananvapaus, uskonnonvapaus, oikeus omistamiseen sekä tasa-arvoisuus lain edessä. Lain alamaisista tuli lain mukaan toimijoita, joiden oikeudet vähitellen laajenivat. Näin syntyi poliittinen kansalaisuus, jota monet joukkoliikkeet käytti hyväkseen vaatiessaan yhä uusia oikeuksia ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Näin myös Suomeen välittyivät valistuksen ja liberalismin aatevirtaukset.
Kolmantena suurista aatteista on suomalaiseen yhteiskuntaan vaikuttanut myös länsieurooppalainen sosialismi. 1900-luvun kuluessa säädettiin runsaasti sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia, joiden tarkoituksena oli yhteiskunnallisen tasavertaisuuden lisääminen. 1900-lukua onkin Suomen historiassa kutsuttu sosialidemokratian vuosisadaksi.
Suomen Työväenpuolueen ja sittemmin Sosialidemokraattisen Puolueen perustaminen 1899 aloitti puolestaan modernin puoluejärjestelmän synnyn kauden, jolle pysyvämmät edellytykset loi 1906 valtiopäiväjärjestys ja vaalilain uudistaminen. Suomeen syntyi yksikamarinen eduskunta ja äänioikeus laajennettiin koskemaan kaikkia täysi-ikäisiä, myös naisia.
Äänioikeuden laajentaminen olisi voitu toteuttaa aiemminkin säätyjaon puitteissa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeisissä tunnelmissa ainoa todellinen vaihtoehto oli kuitenkin toteuttaa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva järjestelmä. Sitä tukivat laajat kansalaispiirit. Takana oli tuolloin myös ajatus, että hyväksymällä yksikamarinen järjestelmä saataisiin kaikki kansalaispiirit yksimielisesti venäläistämisuhkaa vastaan.
Suomen kehitykselle oleellinen piirre onkin ollut, että yhteiskuntaa on iimeisten sadan vuoden ajan rakennettu kansanvallan pohjalta ja siihen tukeutuen. Vaikeinakin aikoina ääriliikkeitä on vastustettu lakiin ja oikeusjärjestykseen tukeutuen, kuten muun muassa 1930-luvulla, jolloin Sosialidemokraatit ja Maalaisliitto kävivät torjumaan äärioikeiston nousua Suomessa ja sen käyttämiä ulkoparlamentaarisia otteita.
Kansanvaltaisuuden merkitystä yhteiskunnan kehityksen yhtenä aivan keskeisenä perustana ei pidä koskaan aliarvioida.
*****
Hyvät kuulijat,
Olemme vapaasta tahdostamme päättäneet pitää Suomen sotilaallisesti liittoutumattomana. Suomen virallinen, eduskunnan siunaama kanta on selkeä: maamme on sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa oloissa. Vallitsevat olot muuttuivat, kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan unioniin. Silloin luovuimme aikaisemmin vaalimastamme termistä puolueettomuuspolitiikka. Nyt puhumme sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.
On luonnollista, että kylmän sodan jälkeen perinteinen puolueettomuuspolitiikka joutui Suomessa uudelleen arvioinnin kohteeksi. Blokkijaon murruttua ei enää ollut entistä vastakkainasettelua, jonka suhteen olla puolueeton. Myös turvallisuusriskit nyky-Euroopassa ovat aivan muita kuin valtioiden koskemattomuutta uhkaavia valloitussotia. Uudet turvallisuusongelmat alkaen ympäristökatastrofeista ja hallitsemattomista väestöliikkeestä ja päätyen kansainväliseen rikollisuuteen ja terrorismiin ovat sellaisia, ettei niiden suhteen ole edes syytä julistautua puolueettomaksi.
Tärkein tekijä, joka Suomessa johti ulkopoliittisen doktriinin uudelleen arvioon, oli kuitenkin jäsenyys Euroopan unionissa. Emme enää voineet olla perinteisessä mielessä puolueettomia, kun kerran osallistuimme EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
Kestävä turvallisuus rakentuu ainoastaan tiivistyvälle kanssakäymiselle. Juuri tässä, koheesioturvallisuudessa, piilee Euroopan unionin yhdentymiskehityksen aikaansaama turvallisuuslisä.
On kiistämätöntä, että Pohjois-Atlantin puolustusliitto (NATO) on kylmän sodan jälkeen muuttunut. NATO:n jäsenyyspohja on laajentunut ja se on luonut erityissuhteen Venäjään perustamalla uuden Venäjä-yhteistyöneuvoston. Kollektiivisen puolustuksen järjestö on asteittain kehittynyt laajan turvallisuuspoliittisen yhteistyön ja vakauspolitiikan välineeksi. Suljetun sotilasliiton kylkeen on myös muodostunut rauhankumppanuusohjelman kaltainen avoin turvallisuusyhteisö. Siinä Suomikin on ollut aktiivisesti ja luontevasti mukana.
Kun Suomessa pohditaan NATO-jäsenyyttä, joudutaan vastaamaan ainakin seuraaviin kysymyksiin:
- Onko Suomen turvallisuustilanne nyt selvästi erilainen ja uhkaavampi kuin viimeisen puolen vuosisadan aikana, jolloin on tultu toimeen suhteellisen alhaisella varustelutasolla liittoutumattomina?
- Tarvitsemmeko nykytilanteessa ydinasesuojan turvaksemme?
- Miten Suomen sotilaallinen liittoutuminen vaikuttaa lähialueidemme, erityisesti naapuriemme turvallisuustilanteeseen?
- Mikä vaikutus NATO-jäsenyydellä olisi 1324 kilometriä pitkälle itärajallemme?
- Onko tarkoituksenmukaista rinnastaa Suomi itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maihin ulkoisten turvatakuiden haikailijana?
- Pyrimmekö omin ratkaisuin välttämään uusien sotilaallisten jakolinjojen syntymistä maailmaan – ja haluammeko säilyttää vapaamman toimintamahdollisuuden yli näiden jakolinjojen.
- Kaipaako oma turvallisuutemme erityisesti ja eurooppalainen turvallisuuskehitys yleisemmin ensi sijassa sotilaallisia ratkaisuja vai pikemminkin ennalta ehkäisevää turvallisuuspolitiikkaa ja kriisinhallintoa?
- Onko eurooppalaisen integraation ja erityisesti EU:n luoma turvallisuuskehys riittämätön Suomen turvallisuuden kannalta?
Näitä kysymyksiä käsitellään keskusteltaessa mahdollisesta NATO-jäsenyydestä.
Pitää muistaa, että myös jäsenyytemme EU:ssa lisää turvallisuutta.
EU:n uusi ulottuvuus kriisinhallinnassa perustui alun perin Suomen ja Ruotsin yhteisaloitteeseen. Amsterdamin sopimuksessa raja yhteiseen puolustukseen ja kollektiivisiin turvatakuisiin pidettiin kuitenkin selkeänä. EU:sta ei Amsterdamin sopimuksella tehty sotilasliittoa. Eurooppalainen kriisinhallintakin perustuu alleviivatusti vapaaehtoisuuteen ja solidaarisuuteen.
Suomi ja Ruotsi osoittivat yhteisaloitteellaan, ettei sotilaallinen liittoutumattomuus ole este aktiiviselle turvallisuuspoliittiselle osallistumiselle ja vaikuttamiselle. Me olemme osallisia keskeisissä päätöksentekopöydissä, jos sikseen haluamme. Tässä suhteessa tilanne on muuttunut sitten kylmän sodan, jolloin puolueettomat maat pikemminkin väistivät ja pidättyivät.
Villeimmät kaavailut ovat luomassa EU:sta sotilaallista vastavoimaa Yhdysvaltain maailmanpoliittiselle hegemonialle. Epäilemättä EU voi ja sen on syytä tarjota vaihtoehto amerikkalaiselle unilateralismille. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä sotilaallista vastakkainasettelua luomalla. Se mitä EU voi tarjota, on vaihtoehtoinen turvallisuuspolitiikka, joka korostaa kansainvälistä oikeusjärjestystä, monenkeskisiä toimia, konfliktien ennaltaehkäisyä ja jakamatonta, yhteistä turvallisuutta. Sotilaallisen voimankäytön sijasta painotetaan diplomatiaa ja poliittisia keinoja.
Hyvät kuulijat,
Viime aikoina on ilmassa ollut viitteitä vanhan voimapolitiikan esiinmarssista. Venäjän viimeaikaiset poliittiset valinnat osoittavat, että sen analyysi maailman monenkeskeistymisestä on erilainen kuin esimerkiksi EU-maiden tai Kiinan.
Naapurimaassamme Venäjällä kansallistunne vahvistuu ja sitä vahvistetaan määrätietoisesti. Huolestuttavaa olisi, jos Venäjä rakentaisi kansallista identiteettiään kääntymällä sisäänpäin.
Venäjän Kaukasiassa harjoittama voimapolitiikka saattaa hämmästyttää, mutta se ei ole historiallisesti uutta. Kaukasia on ollut vuosisatoja Venäjän ja ottomaanien imperiumin taistelutannerta, jossa toimimisen tekee erittäin vaikeaksi lukuisten kansallisuuksien kirjo. Unkarin kansannousun aikaan 1956 Tbilisissä järjestettiin mielenilmauksia, jotka tukahdutettiin ankarasti. Mielenilmauksia tapahtui myös 1970-1980-luvuilla, mutta niistä ei Suomessa kirjoitettu.
Tänään Venäjä tekee itsestään “energiasuurvaltaa”. Median ja kyselytutkimusten perusteella kansalaisten keskuudessa vallitsee voimakas USA-vastaisuus. Kylmän sodan henki on vahvistunut taloudellisen voiman ja kansainvälisen aseman palautuessa. EU nähdään nyt Venäjällä keskeisimpänä globaalina kumppanina, mutta 10-15 vuoden päästä Venäjä voi valita esimerkiksi energiapartnerikseen Euroopan sijasta myös Aasian.
Etelä-Ossetian ja Abhasian kriisi antaa myös sotilaille uutta ajateltavaa. Suomen aluepuolustus, jota monet pitivät kansainvälisesti vanhentuneena, onkin nyt mitä modernein – sen ohella, että varustaudumme kansainvälisiin tehtäviin. Tämä tulisi ottaa vakavasti huomioon valmisteltaessa seuraavaa turvallisuuspoliittista selontekoa.
*****
Hyvät kuulijat,
Tänään talouspolitiikassa eletään haasteiden aikaa. Suomen kansantalous on kehittynyt sadan viimeisen vuoden aikana Euroopan reuna-alueen takapajuisesta maasta vauraaksi ja monipuoliseksi, kansainväliseen vaihdantaan osallistuvaksi taloudeksi. Suomen bruttokansantuote oli 1860-luvun alussa arviolta noin neljänneksen jäljessä eurooppalaisesta keskitasosta, joka sekin oli vielä varsin alhainen. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Suomen muuta Eurooppaa nopeampi kasvu oli kuitenkin nostanut maamme taloudellisessa mielessä Euroopan keskitasolle.
Suomen talouspolitiikka on pitkällä aikavälillä seurannut länsieurooppalaisia, lähinnä skandinaavisia virtauksia. Suomessa on aina hyväksytty yleisesti pyrkimys taloudelliseen kasvuun, joka vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin teollistamiseksi. Tuolloin valtion rooli oli keskeinen teollisuuden synnyssä, koska vain valtiolla oli riittävästi pääomia muun muassa rautateiden, voimaverkon sekä teollisuuslaitosten rakentamiseen.
Olennaisin Suomen kansantalouden kasvutekijä on ollut nopea tekninen kehitys ja siihen panostaminen. Nimenomaan tämä piirre on nostanut tuottavuutta kansantaloudessamme erittäin nopeasti. Toisaalta Suomen menestys on ollut selvästi sidoksissa Euroopan yleiseen vaurastumiseen. Lamakaudet ja sodat ovat ulottaneet vaikutuksensa myös suoraan Suomeen.
Olemme onnistuneet tukemaan yhteiskuntapolitiikalla taloudellista kasvua ja kehitystä. Keskeisiä työvälineitä tässä työssä ovat olleet uuden yritystoiminnan ja innovaatioiden rahoituksen tukeminen yhteisistä varoista, aluepolitiikan kehittäminen osaamisperustaiseksi muun muassa osaamis- ja aluekeskusohjelmilla sekä yleensäkin korkeat tutkimus- ja tuotekehityspanostukset.
Näistä suoraan talouden kasvuun vaikuttavien toimenpiteiden taustalla perusedellytykset on luonut kansalaisten korkea sivistys- ja koulutustaso, joka lähtee päiväkodeista ja peruskouluista – koko ikäluokkien tasa-arvoisesta kouluttamisesta. Huippuosaamisen rinnalla koulutuksen vahvasta perustasta tulisikin puhua entistä enemmän: esikoulusta, peruskoulun resursseista, lukion yhteisöllisyydestä, ammattikoulutuksen ajanmukaisuudesta.
Näin emme hukkaa inhimillisiä voimavaroja, vaan koulutusjärjestelmän tehtävänä on antaa kansalaisille uusia valmiuksia aina kulloisessakin elämänvaiheessa, vaikkapa aikuisenakin, elinikäisen oppimisen periaatteen mukaisesti.
*****
Hyvät kuulijat,
Voiton kasaamiseen ja kasautumiseen perustuva kapitalismi sekä maailmanlaajuinen tajuntateollisuus haastavat kehittämään yhä parempaa politiikka ja uudenlaisia keinoja tasa-arvoisen ja yhteisvastuullisen yhteiskunnan rakentamiseksi.
Kuluneen syksyn aikana olemme Suomessakin saaneet lukea tietoja uusista lomautuksista tai toimipaikkojen lakkautuksista lähes päivittäin. Stora Enso, UPM, Outokumpu, Rautaruukki suurimmista yrityksistämme ovat ilmoittaneet supistuksista. Nokia Siemens Networks ilmoitti puolestaan lopettavansa Espoon tehtaan, jonka seurauksena 400 henkilöä menettää työpaikkansa. Lisäksi aiotaan vähentää 350 työpaikkaa yhtiön muista toiminnoista. Lääkeyhtiö Orion aloitti yt-neuvottelut tarkoituksenaan vähentää 300 henkilöä vuoden 2009 aikana. Nämä ovat suomalaisittain suuria lukuja ja merkitsevät isoja ongelmia niille paikkakunnille, joissa irtisanomisia ja lomautuksia tapahtuu.
Irtisanomisten viimeaikainen nousu tuo väistämättä esille kysymyksen, onko suuri joukko suomalaisia kokemassa saman kohtalon kuin 1990-luvun alun laman aikaan. Suomessa koettiinkin viimeisin lama 1990-luvun alussa. Siihen osasyynä oli myös Neuvostoliiton romahdus ja bilateraalisen idänkaupan loppuminen. Tällöin työllisten määrä romahti verrattain lyhyessä ajassa useilla toimialoilla.
Mitä laman aikana irtisanotuille tapahtui? Jouko Verho on tuoreessa tutkimuksessaan arvioinut, miten pitkäkestoisia seurauksia laman aikana työpaikkansa menettäneet työttömät Suomessa kokivat. Hänen tulostensa mukaan laman aikana tehtaan lakkauttamisen vuoksi työttömäksi joutuneiden ansiot olivat vielä kuusi vuotta työpaikan menetyksen jälkeen 25 prosenttia alhaisemmalla tasolla kuin samaan aikaan töissä pysyneiden ansiot.
Onko nyt irtisanottujen ihmisten ennuste yhtä huono? Tämä riippuu suurelta osin siitä, minkälaiseksi yleinen taloustilanne kehittyy – ja miten siihen politiikalla vastataan! Laman aikana irtisanotut kärsivät huomattavasti tuntuvammat seuraukset kuin ihmiset, jotka menettävät työpaikkansa hyvinä aikoina. He vertasivat työpaikkansa toimipaikan sulkemisen tai voimakkaan henkilöstön supistamisen seurauksena menettäneiden ihmisten ansiokehitystä samankaltaisiin samana ajankohtana töissä pysyneisiin ihmisiin useita vuosia toimipaikan menetyksen jälkeen.
Jos irtisanomisuutiset jatkuvat, vaikuttaa se väistämättä niiden kohteena olevien ihmisten ennusteeseen. Työpaikkansa nyt menettäneiden kannalta kannattaa toivoa mahdollisen taantuman jäävän lyhytaikaiseksi. Mitä syvemmälle taantumaan ajaudutaan, sitä kauaskantoisempia vaikutuksia siitä koituu.
Emme voi vakauttaa taloutta pelkästään kansallisilla päätöksillä. Kansainvälistä talousjärjestelmää on korjattava. Markkinoiden ja kansallisten hallitusten välillä tarvitaan yhä suurempaa yhteistyötä. Jos vapaan markkinatalouden annetaan elää omaa elämäänsä, on sen sortuminen koko maailmantaloudelle kohtalokkain seurauksin todellinen riski.
Pahimmin nykyinen järjestelmä hyväksikäyttää juuri niitä, joilla on vähiten tietoa markkinoilla toimimiseen tai jotka ovat huonosti koulutettuja niiden logiikan ymmärtämiseen. Tästä hyvä esimerkki on USA:n finanssikriisi, jossa hyödyn saajina olivat tähtitieteellisiä spekulatiivisia voittoja kahmineet sijoittajat.
Maksumiehinä järjestelmässä ovat olleet tavalliset asunnonvaihtajat tai köyhät, jotka houkuteltiin mukaan velkaantumiskierteeseen. Rahoitusjärjestelmän valvontaa ja pelisääntöjä onkin vahvistettava ja uudistettava sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.
Kansainvälisen tason sääntelyn on varmistettava taloudellisten instituutioiden turvallisuus ja vakaus ja sitä kautta koko talousjärjestelmän tulevaisuus. Samalla on huolehdittava kuluttajan suojasta. Markkinoiden toimivuuden takaa aito markkinakilpailutilanne, jossa kaikilla on tasa-arvoinen mahdollisuus hankkia rahoitusta.
Tätä tehtävää varten on esitetty uuden kansainvälisen organisaation perustamista, joka voisi säännellä kansainvälistä taloutta. Kansainvälinen rahamarkkinoiden vakausneuvosto toimisi erilaisten taloudellisten kriisitilanteiden ennaltaehkäisijänä ja valvoisi markkinoiden toimintaa.
Ylikansallisen valvontaelimen perustamista on helppo tukea. Maailmanlaajuisen finanssikriisin vaikutukset ovat tulleet yllätyksenä.
Globaalissa taloudessa vapaan markkinatalouden oma korjausmekaniikka ei toimi ihmisten kannalta oikeudenmukaisella ja kestävällä tavalla. Siksi kansainvälinen talousjärjestelmä tarvitsee edelleen kansanvaltaista ohjausta, sääntelyä ja läpinäkyvyyttä.
*****
Hyvät kuulijat,
Uskon vankasti, että meillä suomalaisilla on hyvät lähtökohdat valjastaa omasta perinteestämme voimaa ja menettelytapoja vaikeiden ongelmien voittamiseksi.
Haluan kiittää itsenäisen Suomen puolesta ponnistelleita veteraaneja ja toivottaa meille kaikille erittäin hyvää Suomen itsenäisyyspäivää!
