Välikysymyksestä vanhuspalvelujen hätähuuto!

01.04.2011 8:06

Hämeen Sanomat

12.9.2009

Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä päätti torstaina tehdä välikysymyksen vanhustenhoidon räikeistä epäkohdista. Mukaan tärkeälle asialle tulevat muut oppositioryhmät. Aika on oikea. Valtion budjetista keskustellaan ensi viikolla ja kunnissa valmistellaan ensi vuoden talousarvioita vaikeassa talous- ja työllisyystilanteessa. Hoivapalveluihin on satsattava, on huolehdittava inhimillisen elämän ja ihmisoikeuksien turvaamisesta.

Oikeusasiamies oikealla asialla

Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio on nostanut ansiokkaasti esille sosiaalisten perusoikeuksiemme toteutumista käytännössä. Kantelujen ja tarkastuskäyntien pohjalta on puututtu vakaviin epäkohtiin esimerkiksi terveydenhuollon hoitokäytännöissä, pitkäaikaissairaiden kohtelussa tai huostaanotettujen lasten oikeuksien valvonnassa. Sosiaalisia perusoikeuksia on painotettu myös oikeusasiamiehen vuotuisissa toimintakertomuksissa sekä erillisraporteissa.

Tällä viikolla julkistetut lääninhallitusten raportit ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidon valvonnasta vastaavat oikeusasiamiehen selvityspyyntöön. Ne jatkavat tärkeää työtä, jota vanhustenhoitoon perehtynyt professori Sirkka-Liisa Kivelä on suoranaisena herätysliikkeenä käynnistänyt. Tiedot hoidon puutteista, yksittäisistä räikeistä epäkohdista sekä henkilöstöpulasta yleisempänä ongelmana järisyttävät.

Kuitenkin lisäpanostukset vanhusten hoivaan – sekä kotipalveluihin että laitoshoitoon – olivat näyttävästi mukana keskeisten puolueiden vaaliohjelmissa niin 2007 eduskuntavaalien kuin viime syksyn kunnallisvaalien alla. Maan hallitus on hallinnut pian kaksi ja puoli vuotta, mutta ei ole tullut kohennusta kuntien vanhuspalvelujen rahoitukseen, ei selvempää sääntelyä ikäihmisten oikeuksista turvallisiin ja toimiviin palveluihin. Omaishoidon tuen riittämättömyys on lykätty monien selvitysten jälkeen edelleen sata-komitean huoleksi evästyksin, ettei lisärahaa kuitenkaan ole tulossa.

Suomen vakavin ihmisoikeusongelma

Eduskunnassa keskusteltiin keskiviikkona Suomen ihmisoikeuspolitiikasta valtioneuvoston selonteon pohjalta. Aiemmin selonteoissa käsiteltiin kansainvälistä ihmisoikeuspolitiikkaamme, mutta nyt ensimmäisen kerran mukana on eduskunnan viisi vuotta sitten edellyttämällä tavalla myös perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen Suomessa. Pääosa 180 sivun opuksesta käsitteleekin nyt kotimaista ihmisoikeustilannettamme.

Minusta Suomen vakavin ihmisoikeusongelma löytyy juuri vanhusten ja pitkäaikaissairaiden kohtelusta. Tämän huoleni laitoshoidokeista toin julki jo oikeusministerinä vuosia sitten, viime päivien keskustelu on sitä vahvistanut. Ongelma koskee kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka eivät itse pysty oikeuksiaan puolustamaan. Miksi se ei sitten yleisessä ihmisoikeuskeskustelussa ole saanut riittävää huomiota?

Mediaseksikkäämpää on ollut puhua erityisryhmien sinänsä vaikeista mutta paljon rajatumpia joukkoja koskevista ongelmista. Sosiaaliset perusoikeudet – asumiseen, toimeentuloon, opiskeluun, terveyspalveluihin, turvalliseen hoitoon liittyvät oikeudet – jäävät kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussakin herkästi vähemmälle huomiolle kuin päivittäin otsikoihin vyöryvät väkivaltaisiin kriiseihin, pakolaisuuteen tai vähemmistöihin kytkeytyvät ihmisoikeusongelmat.

Miten sitten Vanhasen-Kataisen hallitus on uraa uurtavassa perusoikeusselonteossa arvottanut ikääntyneiden ihmisten perusoikeuksia? Viitisen sivua sadasta kohdistuu ikäihmisten palveluihin. Valitettavasti teksti lähinnä luettelee ohjelmia ja hankkeita toisensa perään, mutta kouriin tuntuvat kohennustoimet jäävät vähiin.

Laatusuosituksesta hoitopaikkaleikkuri?

Selonteossa vedotaan ikäihmisten palvelujen laatusuositukseen, jonka sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto antoivat vuonna 2008. Laatusuosituksessa asetettiin määrällisiä ja laadullisia tavoitteita vanhuspalveluille. Vuoteen 2012 mennessä pitäisi kotona asuvien osuus 75 vuotta täyttäneistä saada nousemaan vakiintuneesta 89-90 prosentin tasosta 91-92 prosenttiin muun muassa siten, että näistä säännöllisen kotihoidon pääsisi 13-14 % eli neljännes nykyistä enemmän. Tehostettuun palveluasumiseen sijoittuisi 5-6 % nykyisen 4,2 prosentin sijasta.

Nämä muutokset vaatisivat rajusti lisää työntekijöitä vanhusten kotipalveluihin ja kotisairaanhoitoon ynnä omaishoidon rahoihin ja tukipalveluihin. Sellaisia satsauksia ei valitettavasti ole näköpiirissä. Sen sijaan monissa kunnissa edelleen uhkarohkeasti tähdätään yhteen tavoitelukuun, jonka mukaan pitkäaikaisessa laitoshoidossa vanhainkodeissa tai terveyskeskuksissa olevien yli 75-vuotiaiden määrä puolitettaisiin kuudesta kolmeen prosenttiin reilussa kolmessa vuodessa! Kun tiedämme, millaisessa kunnossa nyt hoidettavat ovat ja miten pitkiä jonoja hoitolaitosten ovilla on, yhtälö ei kerta kaikkiaan voi toteutua.

Kun ikäihmisten palvelujen laatusuosituksesta poimitaan vain vaativamman hoidon leikkaustavoite, asia kääntyy päälaelleen. Väitetään parannettavan laatua, vaikka tuloksena on turvallisten hoitopaikkojen väheneminen. Tähän saumaan osuu vielä kansainvälisten yritysten hoivabisneksen vyörytys: kunnallisia palveluja supistetaan, reippaammin laskuttavat ja heikommin valvotut hoivakodit lisääntyvät.

Hämeenlinnan seudulla on otettava tosissaan sekä laadun että määrän kohentaminen ikäihmisten palveluissa, niin kuin koko Suomessa. Enemmän turvaa ja hoivaa, vähemmän epävarmuutta ja leikkureita!