Tulonjaon iso mylly pyörii

01.04.2011 8:25

18.2.2008  

Turun Sanomat

 Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuu pinnan alla suuriakin muutoksia, jotka eivät saa ansaitsemaansa huomiota. Vielä enemmän on toki pieniä asioita, jotka herättävät julkista kohua kohtuuttomasti. Menneellä viikolla yksi sellainen imaisi perjantain salamavalot Oscar-tähtien lailla.

Liiaksi vaietuista megaluokan kysymyksistä esimerkistä käy suomalaisen tulonjaon murros. Viime vuoden lopulla julkistettiin Työväen Sivistysliiton ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen yhteistyöllä koottu kirja juuri tulonjaon trendeistä: Talouskasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman? Siinä on ansiokkaasti selvitetty työn ja pääoman välistä tulonjakoa, tulo- ja varallisuuserojen kasvua, köyhyyttä sekä eriarvoisuutta sosiaali- ja terveyspalvelujen käytössä Suomessa.

 Laajaa yhteiskunnallista keskustelua hyvästä pohjatyöstä ei ole siinnyt -vielä. Eri reittejä mielenkiinto on kuitenkin kasvamassa. Oikeudenmukaisuus tulonjaossa yhdistää tavoitteena suurinta osaa suomalaisista. Kaivataan vain tien näyttäjää 2000-luvulle sopivalle solidaarisuuslinjalle.

1980-luvun lopulla Suomessa oli ehkä maailman pienimmät tuloerot ja suhteellisesti vähiten köyhiä. Tuloeroja oli tasattu 1960-luvun lopun kansanrintamakaudesta lähtien kattavilla, markkapainotteisilla palkkasopimuksilla, progressiivisesti kiristyvällä tuloverotuksella ja sosiaali- ja eläketurvan kohennuksilla. Vain muissa pohjoismaissa tulohaitari oli saatu puristettua suunnilleen yhtä tehokkaasti.

 1990-luvun alun lamassa sosiaaliturvajärjestelmä toimi kokonaisuutena kohtuullisen hyvin vaikean työttömyyden huomioon ottaen, sillä käytettävissä olevien tulojen erot eivät lisääntyneet. Keskeinen syy tähän oli, että osinko- ja yritystulot luonnostaan supistuvat rajusti laskusuhdanteessa, samoin palkkaliukumat kääntyvät enemmänkin miinusmerkkisiksi.

 Kun lamasta noustiin nopeaan kasvuun, kansantalouden kakunjako kääntyi varsinkin isojen vientiyritysten hyväksi. Voitoista on jaettu osinkoja, käytetty niitä suoriin sijoituksiin ulkomaille, ja kerätty arvonnousuista myyntivoittoja. Työllisyyden nimissä harjoitetut maltilliset palkankorotukset ja niitä tukevat veronkevennykset ovat pitäneet palkkatulojen osuuden kansantulosta poikkeuksellisen pienenä. Vaikka työllisten määrä kasvoi kymmenessä vuodessa kiitettävästi, yhteinen palkkapotti ei suhteessa pääomatuloihin kasvanut normaalin nousukauden tapaan.

 Vuoden 1993 verouudistuksessa pääomatuloille säädettiin erillinen, ansiotuloja alhaisempi veroprosentti, mikä teki voitonjaon entistä kannattavammaksi. Samalla toki entistä isompi osa pääomatuloista saatiin edes jonkinlaisen verotuksen piiriin ja kokonaisuutena vaikutus työllisyyteen oli myönteinen – mutta tuloeroja kasvattava. Vuosina 1994-2004 väestön suurituloisimman prosentin käytettävissäolevat tulot nousivat 154 prosenttia, kun samaan aikaan pienituloisimmalla kymmenesosalla kasvu oli ainoastaan 14 prosenttia. Myös varallisuuserot kasvoivat selvästi. 

Nyt bruttokansantuotteemme henkeä kohti on 60 prosenttia suurempi kuin laman pohjalla, mutta tuloerot ovat samalla kasvaneet kolmanneksella. Talouskasvun hedelmät ovat jakautuneet epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, kuten viime vuoden tulotiedotkin osoittivat. Tuloerot ovat Suomessa palanneet suunnilleen sille tasolle, mistä solidaarisempi tulo- ja veropolitiikka neljä vuosikymmentä sitten aloitti tulonjaon tasaamisen.

 Jatkossa tarvitaan määrätietoista työtä niin ammattiyhdistysliikkeeltä kuin sosialidemokraateilta ja toivottavasti muiltakin puolueilta, jotka haluavat tavoitella oikeudenmukaisempaa tulonjakoa. Se tarkoittaa reilumpaa työelämää ja solidaarisempaa palkkalinjaa, palkkatulojen kansantulo-osuuden kasvattamista, perusturvan, kuten työmarkkinatuen ja pienten eläkkeiden tasokorotuksia, yrityksissä tulospalkkioiden ja vastaavien koko henkilöstöä koskevien voitonjakojärjestelmien kehittämistä, pääomatulojen ja työtulojen verotuksen lähentämistä  tasoltaan.

 Uudenlainen työnjako keskitettyjen ratkaisujen, liittotason sopimisen ja yrityskohtaisten kannustavien palkkausjärjestelyjen välillä voisi auttaa yhteenlasketun palkkakakun kasvattamisessa – lisäämättä inflaatiota tai työpaikkojen pakenemista halvan palkkatason maihin. Niin toimiviin työmarkkinaratkaisuihin kuin verotuksen epäkohtien korjaamiseenkin tarvitaan vahvaa poliittista tahtoa.

 Porvarihallitukselta sitä ei näytä löytyvän: tulokierroksella tupeksittiin, inflaatiota vauhditetaan maksuja ja veroja kiristämällä, keinotekoista palkkatulojen vääntämistä lievästi verotetuiksi lipasyhtiöiden pääomatuloiksi ei tukita.

 Johannes Koskinen