Presidenttiä ei pidä riisua vallasta

13.04.2010 12:34

10.11.2009

Helsingin Sanomien Vieraskynässä

Perustuslain määräaikaishuollossa on viisasta keskittyä sellaisiin tarkennuksiin, joista vallitsee laaja konsensus, kirjoittaa Johannes Koskinen.

Viime aikojen perustuslakikeskustelussa on esitetty hurjia väitteitä Suomen ulkopolitiikan johtamisesta ja presidentin asemasta. On väitetty maamme asemoituvan Itä-Eurooppaan, jos presidentille jää toimivaltaa. On peloteltu “kaksipäisen” ulkopolitiikan johtavan toistuviin konflikteihin.

Käytännön kokemukset osoittavat kuitenkin ongelmia syntyneen ennemminkin siitä, jos nykyisen valtiosäännön kirjainta ja henkeä ei ole noudatettu. Toisaalta vaihtoehtona väläytelty ulkopoliittisen vallan keskittäminen pääministerille olisi ongelmallista ajankäytön tai monipuoluehallituksen johtamisen kannalta.

Vuoden 2000 ison perustuslakiuudistuksen tavoitteena oli löytää eduskunnan, valtioneuvoston ja presidentin välillä sellainen vallanjako, joka sopisi suomalaiseen kansanvaltaan kymmeniä vuosia.

Presidentin vallankäyttö sidottiin tuolloin laajasti valtioneuvoston valmisteluun ja linjaratkaisuihin. Lakiesitysten sisällöstä päättää hallitus, lakien hyväksymisestä ja vahvistamisesta viime kädessä eduskunta. Hallituksen muodostaminen siirrettiin asiallisesti eduskunnan tehtäväksi.

Ulkopolitiikkaa presidentti johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Enää ei voi olla erillistä “presidentin ulkopolitiikkaa”, puhumattakaan suorista käskytyksistä lähettiläille tai ulkoministeriön korkeille virkamiehille. Parlamentaarinen vastuu ulottuu myös kaikkeen ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Voimassa oleva perustuslaki ei tarkoita mitään kaksipäistä ulkopolitiikan johtamista vaan presidentin ja valtioneuvoston yhteistä linjaa. Mitä isompi asia, sitä vahvempi on tarve neuvotella yhteinen kanta. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (utva) ja presidentin yhteiskokoukset ovat tämän yhteistyön tärkeä foorumi.

Vajaan kymmenen vuoden kokemukset osoittavat perustuslain onnistuneen hyvin eduskunnan vallan vahvistamisessa, enemmistöparlamentarismin juurruttamisessa ja luontevan roolin rakentamisessa kansan suoraan valitsemalle presidentille.

Tälläkin sivulla on kummasteltu, miksi Sdp ei aja presidentin vallan kaventamista niin kuin ennen. Vastaus on helppo. Vuoden 2000 perustuslaissa toteutui jo varsin hyvin sosiaalidemokraattien pitkään ajama valtiosäännön kansanvaltaistuminen.

Perustuslain tarkistusta valmisteleva komitea tekee viisaasti, jos se tässä aikaisessa määräaikaishuollossa keskittyy sellaisiin valtiosääntömme täydennyksiin ja kohennuksiin, joista voidaan saavuttaa laaja konsensus. Ristiriitoja herättävissä kysymyksissä tarvitaan mieluummin maltillisia kompromisseja kuin mielipiteiden ääripäiden korostusta.

Mielestäni perustuslain tarkistuksessa tulisi kiinnittää huomiota erityisesti muutamiin kohtiin. Ensinnäkin hallituksen esitysten antaminen, peruuttaminen ja täydentäminen tulisi siirtää suoraan valtioneuvoston tehtäväksi niin, että keinotekoinen poikkeussäännös presidentin sitomisesta valtioneuvoston kantaan poistuu.

Presidentin ja hallituksen pitää edelleen vastata yhdessä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta. Asioiden valtioneuvostovetoisesta valmistelusta sekä tasavallan presidentin ja utvan yhteistyöstä ja päätöksenteosta tulisi määrätä nykyistä velvoittavammin ja tarkemmin.

Myös Suomen jäsenyydestä Euroopan unionissa pitäisi säätää nykyistä selvemmin. Pian vahvistettava Lissabonin sopimus vakauttaa EU:n rakennetta ja toimivaltasuhteita pitkälle tulevaisuuteen.

Eurooppa-neuvoston aseman vakiintuessa pääministerin tulisi aina edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa. Valtioneuvosto, joka päättäisi huippukokousten edustajista, voisi lähettää toiseksi edustajaksi myös presidentin Suomen edun sitä vaatiessa.

Tasavallan presidentin vallankäyttö on muovautunut vähitellen yksinvallasta kollektiivisemmaksi valtion johtamiseksi. Siihen suuntaan voidaan edelleen ottaa pari askelta, mutta vallattomalle seremoniamestarille ei Suomessa ole sosiaalista tilausta eikä kansalaisten hyväksyntää.

JOHANNES KOSKINEN