Pilkkuvirheen tuolla puolen

13.04.2010 12:41

Turun Sanomat

02.01.2008

Ulkoministeriön tuoreessa Nato-selvityksessä on keskustelua aiheuttanut jäsenyyden alhainen hinta-arvio: 40 miljoonaa euroa tuntuu vuodenvaihteen aletarjoukselta. Raportin laatinut Antti Sierla on itsekin korostanut laskelman teknistä luonnetta, kun se käsittää vain välttämättömät jäsenmaksut ja jäsenmaan kustantaman henkilöstön palkat juoksevine kuluineen.

Jos Suomi joskus Natoon hakeutuisi, puolustusbudjetin korotustarpeet liikkuisivat todennäköisesti sadoissa, ei kymmenissä miljoonissa. Naton sisäisessä sakinhivutuksessa paineet tuntuviin lisäpanostuksiin vauraammilta jäsenmailta voimistuvat. Hääriipä Nato sotilasliittona tai ehkä jatkossa laaja-alaisemmin Ulkopoliittisen instituutin markkinointikielellä “turvallisuusmanagerina”, entistä kalliimmaksi vaikuttava toiminta nykymaailmassa käy.

Tarkastellaanpa turvallisuusjärjestön ajankohtaisia haasteita. Afganistaniin kaivataan lisää joukkoja ja kriisinhallintaa tukevaa, ison mittakaavan avustustyötä. Vaikeimmille lohkoille maan eteläosaan pitäisi saada kiertoa rintamavastuuseen. Nyt raskaat tappiot kasautuvat muutaman maan kontolle. Kanadassa ja Hollannissa harkitaan vakavasti operaatiosta vetäytymistä.

Naton sisäistä transformaatiota pitää vauhdittaa ja siihen tarvittaisiin voiteluksi lisäresursseja. Nopean toiminnan valmiusjoukkojen (NRF) konsepti menee uusiksi ennen kuin niitä saatiin kasaankaan. Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer on tuskastunut sekä jumiutuneeseen EU-Nato-työnjaon kehittämiseen että liiton sisäisen solidaarisuuden puutteisiin.

Lääkettä haetaan taas kerran vetoomuksista kaikille 26 jäsenmaalle puolustusmenojen kohottamisesta vähintään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Veikkaanpa, että tiukempi taakanjako nostetaan kovalla komentoäänellä esille Naton seuraavassa huippukokouksessa Bukarestissa.

Mitä vaativampiin ja pitkäaikaisempiin kriisinhallintaoperaatioihin liittoutuma sitoutuu, sitä enemmän kärjistyvät juuri sisäisen taakanjaon ongelmat. Missä suhteessa eri jäsenmaat saavat joukkoja liikkeelle? Mistä kootaan kalliimmat asejärjestelmät ja kovimpien paikkojen sotilaat? Taloudellisen tasauksen puuttuessa esimerkiksi pudotettu helikopteri tai suihkuhävittäjä jää kokonaan sen lähettäneen jäsenmaan tappioksi – inhimillisistä tappioista puhumattakaan.

* * *

Rauhankumppanuusmaana voi itsenäisemmin arvioida operaatioihin osallistumisen järkevyyttä, kustannuksia, hyötyjä ja riskejä. Se mikä jää uupumaan kollektiivisesta turvallisuudesta, on vaikeimmin selvitettävä asia koko Nato-keskustelussa. Jossakin kuviteltavassa tilanteessa jäsenyys toisi Suomelle lisäturvaa, toisessa taas veisi turvallisuutta sekä liikkumavapautta ulkopolitiikassamme.

Suomella ei onneksi ole mitään hoppua muuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittista peruslinjaamme. Voimme aktiivisesti vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tiivistyy, voimme vahvistaa osaltamme YK-järjestelmää ja panostusta kriisinhallintaan ja kehitysyhteistyöhön, voimme rauhankumppanuusmaana osallistua monipuoliseen yhteistyöhön Naton kanssa. Ja näemme, millaisiksi maailman turvallisuusjärjestelmät muovautuvat.

Pilkkuvirheen tuolla puolen ei odota turvallisuuskaupan erikoistarjous, ei Nato-taivas eikä Nato-helvetti. Asialliset hommat on hoidettava itse.