Kun hallitus saa vallan, niin kuka sen saa?
13.04.2010 12:36
Turun Sanomat
15.04.2008
Suomessa tasavallan presidentin valtaoikeudet herättävät edelleen intohimoja suuntaan jos toiseenkin. Vuoden 2000 perustuslaissa haettiin – ja löydettiin laajalla yhteisymmärryksellä – sellainen vallanjako eduskunnan, sille vastuunalaisen valtioneuvoston sekä presidentin kolmiossa, että se sopisi suomalaiseen kansanvaltaan kymmeniksi vuosiksi.
Nyt on kulunut vasta kahdeksan vuotta. Innokkaimmat vallanjakajat siirtäisivät suoralla kansanvaalilla valitun presidentin seremoniamestariksi tai kaunistelevasti arvojohtajaksi ja keskittäisivät myös ulkopoliittista valtaa hallitukseen pääministerille. Ulkopolitiikan kaksipäisestä johtamisesta on kehitetty arkipäivästä irtoava teoreettinen ongelma, vaikka käytännössä kansainvälisten suhteiden hoito on toiminut hyvin.
Perustuslakiuudistuksessa presidentin vallankäyttö sidottiin hyvin laajasti valtioneuvoston valmisteluun ja linjaratkaisuihin. Lakiesitysten antamisessa ratkaisee maan hallituksen sisältökanta ja lakien vahvistamisessa eduskunnan päätös. Itsenäistä nimitysvaltaa supistettiin. Myös ulkopolitiikkaa sekä puolustusvoimia koskevassa päätöksenteossa vahvistettiin linkkiä asianomaisten ministerien ja koko hallituksen päätöksentekoon.
Ulkopolitiikkaa tasavallan presidentti johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ei ole enää hallituksen ulkopolitiikasta erillistä itsenäistä “presidentin ulkopolitiikkaa”, puhumattakaan suorista käskytyksistä lähettiläille tai UM:n korkeille virkamiehille ohi ministeriön johdon, mikä Kekkosen aikaan oli tavanomaista. Perustuslaki ei selvästikään tarkoita kaksipäistä ulkopolitiikan johtamista, vaan presidentin ja valtioneuvoston yhteistä linjaa: mitä isompi asia, sitä pakottavampi tarve on rakentaa yhteinen kanta.
* * *
Kun koko valmistelukoneisto on hallituksen alaisena ja se voi nojata viime kädessä ylintä päätösvaltaa käyttävään eduskuntaan, jo nykyinen perustuslaki parlamentarisoi ulkopolitiikan tosiasiallista johtamista hyvin pitkälle. Suomelle on kuitenkin eduksi, että sen puolesta voi riittävällä valtakirjalla maailmalla toimia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvä presidentti. Pääministerille on muutoinkin valtaa kasaantunut hallituksen roolin vahvistuessa.
Enemmistöparlamentarismi on merkinnyt hallituksen vallan vankistumista kahdesta suunnasta. Presidentiltä on siirtynyt toimeenpanovaltaa. Eduskunnasta, oppositiolta on kaapattu lainsäädäntö- ja budjettivaltaa, kun yksinkertainen enemmistö riittää päätöksentekoon aiempien määräenemmistöjen sijasta.
Kuka tätä hallituksen kasvanutta valtaa käyttää, on hyvä kysymys. Pääministerin ja hänen esikuntansa valta on kasvanut, samoin hallitusryhmien vetäjien – kolmen, neljän tai viiden koplan – vaikutusvalta. Paavo Väyrynen on oikealla asialla perätessään hallitukseen kollektiivisempaa poliittista päätöksentekoa. Samalla asialla olimme jo Lipposen hallituksessa Suvi-Anne Siimeksen vetämässä keskushallinnon kehittämishankkeessa.
* * *
Eurooppa-politiikassa perustuslaki on suoraan sanellut päävastuun hallitukselle ja pääministerille. Jos presidentti olisi osallistunut EU:n huippukokouksiin häiriöksi asti (mitä viimeaikaiset kaksipäisyyskritiikit välillisesti väittävät), ongelma ratkeaisi valtiokäytäntöä muuttamalla tarvitsematta puuttua perustuslain kirjaimeen. Valtioneuvoston asia on ratkaista Eurooppa-neuvostossa Suomea edustavien kokoonpano. Asia tulee uudelleen arvioitavaksi Lissabonin sopimuksen myötä.
Tosiasiallisesti presidentti Halosen osallistumisesta on ollut Suomelle myös hyötyä, kun hän on pitkältä ajalta tuntenut EU:n jäsenmaiden johtoa ja käsiteltyjen asioiden juoksutusta. Jos ja kun presidentin osallistuminen Eurooppa-neuvoston kokouksiin harvenee, se ei suinkaan estä presidentin mutkattomia yhteyksiä kollegoihin eikä Suomen linjaa koskevaa yhteistoimintaa, mihin perustuslaki pääministerin, ulkoministerin ja koko hallituksen velvoittaa.
Suomen perustuslaista ja sen toimivuudesta on hyvä hankkia kokemuksia seuraavienkin presidenttien ajalta ennen kuin radikaaleihin muutoksiin lähdetään. Itsestään selvää on, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on käsiteltävä entistä enemmän eduskunnassa ja maan hallituksessa ja että se nivoutuu monisäikeisemmin muuhun politiikkaan. Ankkuroituminen parlamentarismiin vahvistuu. Mutta se ei edellytä presidentin sysäämistä katsomoon.
